Mutta mitä me oikeastaan tiedämme tästä viekuvan itänaapurin sielunmaailmasta? Mistä kumman maailmankolkasta ne käsittämättömät vitsit ja absurdit traditiot kumpuavat?
Sanotaan, että jos haluaa ymmärtää Venäjää, täytyy ensin ymmärtää vodkaa. Sillä se on kuulemma venäläisen sielun riemunkirjava ja väkevä polttoaine. Ei ihme, että kotona jokaisella itänaapurin pirtillä tulee olla oma kotialkemisti – siis pullottaja, eikä takaseinää saa rakentaa kokonaan kiinni, sillä se on kuulemma puhdasoppisen venäläisen taidetta.
Ja sitten on tietysti se venäläinen huumorintaju. Se on niin mustaa, että mikä tahansa muu aivastus hukkuu sen sekaan. Heittää vain kiven jokeen ja sanoo “meni Venäjä jokeen”. No ei naurata. Tai olla aina vähän myöhässä ja perustella sitä “Venäjä on suuri, mutta aika-alueet vielä suuremmat”. Mikä siinä nyt on niin hauskaksi luonnolinkit jättämistä, on yhä mysteeri.
Mutta ehkäpä Venäjän mystisyyden ja huumorin avainasemassa ovatkin heidän uskomattomat perinteensä. Onhan se oikeastaan aika kätevää viettää joulun aikaan kuusiulakapuvussa ja seepranaamari päässä vaikka ihan vain kauppareissulla. Ja mitäpä laulaminen olisi ilman karjalanpiirakoiden ja muiden kansallislaulujen jälkeen intialaista joogaharjoitusta?
Venäläisten sisäinen maisema on kuin suoraan Dostojevskin teoksista, jossa ihminen kamppailee pimeän sisimpänsä kanssa. Viekuvien itänaapurien sisäinen maailma onkin kuin Tony Halmeen showpainimatollinen pätkä, josta ei koskaan tiedä, mitä sieltä tulee seuraavaksi. Mutta ehkä juuri tästä kaikesta se venäläinen sielunmaisema saa voimansa ja periksiantamattoman luonteensa.
Ja loppujen lopuksi, vaikka viekuvan itänaapurin salaperäinen sielunmaisema saattaa ihmetyttää ja kummastuttaa, ei kannata unohtaa, että sieltä tulee myös maailman parhaat mämmilätyt ja vodka. Ja niillä pärjää jo hyvin pitkälle.