Etusivu > “Kun lounas jatkuu päivälliseksi” #huumori #arjenkomiikka #kikatus

08.06.2024 01:01

"Kun lounas jatkuu päivälliseksi" #huumori #arjenkomiikka #kikatus
Lukuaika: 2 minuuttia

Oli kaunis kesäpäivä, sellainen, jolloin aurinko paistaa niin kirkkaasti, että se tekee sinut hetkellisesti optimistiseksi. Päätin lähteä kaupungin hienoimpaan ravintolaan kokeilemaan heidän kuuluisaa lounasbuffetiaan. Sisään astuessani tunsin oloni kuin Liisa Ihmemaassa – paitsi että täällä oli vähemmän hulluja hatuntekijöitä ja enemmän gourmet-ruokia.

Aloitin lounaan kello 12:00, kuten hyvätapaisen kansalaisen kuuluu. Ensimmäinen kierros oli pelkkää alkuruokaa: salaatteja, pieniä voileipiä ja sushia. Tunsin itseni terveelliseksi kuin Instagramin fitness-vaikuttaja.

Kello löi yksi, ja olin jo valmis siirtymään pääruokien pariin. Tarjolla oli kaikkea mahdollista, mihin kokin mielikuvitus saattoi venyä: paistettua kanaa, häränfileetä, kasvishöystöä ja vieläpä lasagnea, joka näytti niin hyvältä, että epäilin sen olevan Photoshopilla paranneltua.

Kahden aikaan olin jo niin täynnä, että harkitsin vakavasti tilaavani pyörätuolin kotiin pääsemiseksi. Mutta ei, en voinut antaa periksi. “Kun kerran on aloittanut, niin loppuun asti mennään”, ajattelin. Päätin ottaa pienen tauon ja siirryin kahvipöytään. Kahvi, tuo musta nektari, antoi minulle uutta voimaa jatkaa ruokaseikkailua.

Kolmen aikaan huomasin, että ravintolan henkilökunta alkoi vaihtua. “Hei, uusi vuoro on tullut töihin”, sanoin itselleni ja tunsin oloni kuin olisin osa talonväkeä. Tarjoilijat katsoivat minua hieman kummeksuen, mutta hei, olinhan maksanut lounaastani.

Kello neljä, ja nyt alkoi jo tuntua siltä, että olin ylittänyt jonkin näkymättömän rajan. Katsoin ympärilleni ja näin, kuinka iltapäivän auringonvalo muuttui illan hämäräksi. Ravintolassa alkoi olla vähemmän asiakkaita, ja tunnelma muuttui romanttisemmaksi. “Oho, nyt ollaan jo päivällisaikaan”, sanoin ääneen. Tarjoilija, joka oli tullut kysymään, tarvitsisinko vielä jotain, ei tiennyt, pitäisikö hänen nauraa vai soittaa psykiatrille.

Viiden aikaan päätin vetäytyä jälkiruokapöytään. “Joskus on hyvä lopettaa makeasti”, ajattelin, ja otin lautasellisen tiramisua, suklaakakkua ja marjarahkaa. Sokeri antoi minulle uutta energiaa ja päätin vielä hetken jatkaa istuskelua.

Kello kuusi ravintolan ovet alkoivat sulkeutua. “Anteeksi, meidän pitäisi sulkea”, sanoi tarjoilija hieman pahoillaan. Katsoin kelloa ja tajusin, että olin todella viettänyt kuusi tuntia tässä ruokakeitaassa. “Ei hätää”, sanoin, “tämä oli elämäni paras lounas-päivällinen.”

Kotimatkalla mietin, että ehkäpä seuraavalla kerralla kokeilen aamiaista – jos aloitan tarpeeksi aikaisin, saatan ehtiä illalliselle saakka.

© 2024 Juho Saastamoinen .FI - Kaikki oikeudet pidätetään. Välimuistiversio: 2024/06/25 10:52:46