Onko vika järjestelmässä vai ihmisessä? Suomen rikosoikeudellinen järjestelmä on monelta osin moderni ja oikeudenmukainen, mutta sen suurin häpeätahra liittyy siihen, miten mielenterveysongelmia omaavia rikoksentekijöitä kohdellaan. Tämä ei ole vain inhimillinen kriisi, vaan myös laajempi yhteiskunnallinen epäkohta, joka huutaa korjausta.

Miten on mahdollista, että ihminen, joka selvästi tarvitsee hoitoa, tuomitaan vankilaan, jossa hänen mielenterveysongelmansa vain pahenevat? Ei ole mitään järkeä lukita rikokseen ajautunut ihminen metallikaltereiden taakse, jos hänen tekojaan motivoi mielenterveyden pimeä syöksykierre. Näissä olosuhteissa vankilasta ei tule rangaistuslaitos, vaan epäinhimillinen laboratorio, jossa ihmisten mieli hajoaa lopullisesti.

Mielisairaalat vai vankilat?
Ennen vanhaan mielenterveyden häiriöistä kärsivät rikoksentekijät ohjattiin useammin hoitolaitoksiin kuin vankiloihin. Modernin aikakauden ihmeenä pidetty vapaudenriisto on kuitenkin alkanut koskea myös heitä, joiden rikollisuus kumpuaa hoitamattomista traumoista, psykooseista tai muista mielenterveysongelmista. Onko tämä sivistysvaltion merkki?

On selvää, että vakaviin rikoksiin syyllistyneitä on rangaistava. Mutta missä on järki, jos rangaistus ei kohdistu ongelman juureen? Tutkimukset osoittavat, että psykiatrista hoitoa saaneet rikoksentekijät ovat vähemmän todennäköisesti uusijoita kuin ne, jotka vain heitetään kaltereiden taakse odottamaan seuraavaa syöksykierrettä. Tämä tieto on olemassa, mutta miksi mitään ei tehdä?

Byrokratia tappaa – kirjaimellisesti
Jos joku haluaa etsiä syyllisiä, katse kannattaa kääntää päätöksentekijöihin. Hoitolaitoksia on vähennetty rajusti, ja psykiatriset palvelut ovat häpeällisen aliresursoituja. Sen sijaan rakennetaan uusia vankiloita, joissa rikollisuus kukkii kuin rikkaruoho. Se ei ole vangin vika, jos hänen tarpeitaan ei nähdä tai ymmärretä. Se on järjestelmän vika.

Kenen etu on, että mielenterveysongelmista kärsivät rikoksentekijät eristetään yhteiskunnasta ilman toivoa kuntoutuksesta? Ei ainakaan uhrien, yhteiskunnan tai veronmaksajien. Kyseessä on poliittinen valinta, jossa hoidon ja rangaistuksen välillä valitaan aina jälkimmäinen, sillä se näyttää paperilla helpommalta ja halvemmalta. Tämä on kuitenkin harha, jonka hinta maksetaan verovaroina, uusintarikoksina ja inhimillisen kärsimyksen kasvuna.

On aika herätä!
Hullut vangit eivät ole ongelma – ongelma on järjestelmä, joka vangitsee ihmiset hulluuteen. Nyt tarvitaan rohkeita päätöksiä: enemmän resursseja psykiatriseen hoitoon, vähemmän poteroitumista vanhentuneisiin rangaistuskäytäntöihin. Muuten voimme jatkossakin odottaa, että järjestelmä ei ainoastaan epäonnistu tehtävässään, vaan myös lisää sitä tuskaa, jota sen pitäisi lievittää.

Milloin Suomi uskaltaa myöntää, että rangaistus ilman hoitoa on pelkkää turhaa julmuutta?