Kauan sitten, syvällä synkässä metsässä, piilotteli salaperäinen aarre. Monien vuosien ajan kyläläiset olivat kuiskineet tarinoita sen olemassaolosta, mutta kukaan ei ollut uskaltanut etsiä sitä. Eräänä päivänä nuori seikkailija nimeltä Mikael päätti, että tarpeeksi oli tarpeeksi. Hän oli kyllästynyt kuulemaan tarinoita ja halusi itse löytää aarteen.
Mikael löysi vanhan kartan ullakolta, joka oli täynnä outoja merkintöjä ja salaperäisiä symboleja. Hän oli varma, että tämä kartta johdatti hänet aarteelle. Mutta metsässä oli jotain outoa. Ilma oli raskasta ja puut näyttivät kuin ne kuuntelisivat hänen jokaista liikettään. Mikael tunsi vihaa ja turhautumista, sillä jokainen askel vei hänet vain syvemmälle metsään, eikä hän ollut varma, oliko kartta edes aito.
Kun hän vihdoin saapui kartan merkitsemälle paikalle, hän huomasi, että maassa oli syvä kuoppa. Hänen sydämensä pamppaili innosta ja vihasta. ”Missä on aarre?” hän huusi. Kuopassa ei ollut muuta kuin vanhoja luita ja rikkoutuneita esineitä. Mikael raivostui. Hän oli käyttänyt aikaa ja vaivaa vain löytääkseen petoksen.
Juuri kun hän oli kääntymässä takaisin, hän huomasi jotakin kiiltävää maassa. Hän kumartui ja kaivoi esiin vanhan, ruosteisen laatikon. Sitä avattaessa, Mikael odotti löytävänsä kultaa ja jalokiviä, mutta laatikko oli tyhjillään. Vihastuneena hän heitti laatikon maahan ja se rikkoutui. ”Tämä on vain tyhjää!” hän karjaisi metsälle.
Yhtäkkiä metsä alkoi väristä ja puut näyttivät liikkuvan. Mikael huomasi, ettei hän ollut yksin. Varjoja ilmestyi ympärilleen, ja ne näyttivät olevan metsän henkiä. Ne eivät olleet tyytyväisiä hänen raivonsa vuoksi. ”Olet häpäissyt metsän ja aarteen, joka on ollut täällä vuosisatoja”, yksi varjoista sanoi. ”Sinun on maksettava hinta.”
Mikael, nyt pelon valtaamana, ymmärsi, että aarteen etsiminen ei ollut vain fyysinen matka, vaan myös henkinen. Hän oli vihaisesti etsinyt rikkautta, mutta oli unohtanut kunnioittaa metsää ja sen salaisuuksia. Hän päätti, että oli aika muuttaa asennettaan. ”Olen pahoillani”, hän sanoi hiljaa. ”Haluan oppia ja kunnioittaa tätä paikkaa.”
Metsän henget nyökkäsivät hyväksyvästi, ja rauha palasi metsään. Vaikka aarre oli edelleen kadoksissa, Mikael oppi, että todellinen aarre oli ymmärryksessä ja kunnioituksessa. Hän palasi kylään, ei vain seikkailijana, vaan myös oppineena miehenä, joka oli löytänyt jotain paljon arvokkaampaa kuin kultaa.