**Kadonnut aarteen metsästys Taivaanrannan takana**
Kaukana Taivaanrannan takana, missä taivas kohtaa maan ja tuuli kuljettaa salaisuuksia, piili kadonnut aarre. Tarina siitä oli kiertänyt kylän suusta suuhun, mutta vain harvat uskoivat siihen. Minä olin yksi niistä, jotka uskoivat – ja nyt olin vihdoin päättänyt löytää aarteen.
Olin kasvanut kuunnellen vanhoja tarinoita, jotka kertoivat aarteesta, joka oli kätketty syvälle metsään. Kyläläiset pelkäsivät metsää, sillä se oli täynnä vaaroja ja outoja olentoja. Mutta minä olin kyllästynyt pelkäämään! Olin vihoissani siitä, että muut vain istuivat, eivätkä uskaltaneet etsiä sitä, mitä heille kuuluisi.
Eräänä synkkänä iltana, kun kuu valaisi polkua, astuin metsään. Joka askel vei minut syvemmälle sen pimeyteen. Puut näyttivät kuiskivan salaisuuksia, ja oksat rapisivat kuin varoittavat äänet. ”Miksi kukaan ei ole tullut tänne aiemmin?” ajattelin vihaisena. ”Miksi kaikki pelkäävät?”
Kun olin kulkenut tuntikausia, löysin vanhan kartan, joka oli jäänyt unohduksiin. Se oli repaleinen, mutta siinä oli merkkejä, jotka viittasivat aarteen sijaintiin. Sydämeni alkoi sykkiä innosta. ”Nyt minä näytän kaikille!” huusin pimeään metsään.
Aika kului, ja vihdoin saapuin paikkaan, johon kartta viittasi. Se oli valtava kivenlohkare, jonka takana oli syvä onkalo. ”Tässä se on!” ajattelin, ja raivolla aloin kaivaa maata. Kylmä hiki valuin otsaltani, ja viha nosti päätään. Miksi kukaan ei ollut kertonut minulle, kuinka vaikeaa tämä olisi?
Kun olin vihdoin saanut onkalon auki, silmäni kirkastuivat. Kimalteleva aarre, joka oli täynnä kultaa ja jalokiviä, loisti pimeydessä kuin tähdet taivaalla. ”Olen voittanut!” huusin. Tämä oli minun hetkeni, ja vihdoin kaikki näkivät, että olin oikeassa alusta alkaen.
Mutta kun yritin nostaa aarretta, jokin pimeä voima veti minut taaksepäin. ”Ei! Ei nyt!” kiljuin vihaisena, mutta se oli liian myöhäistä. Jokin metsässä oli herännyt, ja se ei aikonut päästää minua irti.
Juoksin pakoon, sydämeni hakaten rinnassani. Kaukana, kylän valot näkyivät, mutta tämä metsä ei päästänyt minua niin helposti. ”Miksi te pelkäätte? Miksi ette auta?” huusin metsässä, mutta vain tuuli vastasi.
Lopulta pääsin takaisin kylään, mutta en ollut enää sama. Aarre oli kadonnut, mutta viha ja päättäväisyys olivat jääneet. Taivaanrannan takana oleva metsä oli opettanut minulle, että joskus suurimmat aarteet piilevät pelossa, ja että viha voi olla voimakkaampi voima kuin mikään kulta.
Kyläläiset katsoivat minua epäuskoisina, mutta tiesin, että vielä jonain päivänä joku rohkea tulisi etsimään uudelleen. Ja minä, minä olisin siellä, varmistamassa, että kukaan ei koskaan unohda kadonnutta aarretta Taivaanrannan takana.