Kukkakaupan hyllyiltä kuului outoa murinaa. Aino, nuori ja iloinen kukkakauppias, oli juuri järjestämässä kimppuja asiakkailleen, kun hän huomasi äänen. Se kuului eräästä hyllystä, joka oli täynnä värikkäitä kukkia ja vihanneksia.
Aino kurkisti hyllyn taakse ja näki pienen, karvaisen otuksen, joka näytti olevan pulassa. Se oli söpö, vihreä kukka-allas, jossa oli pieniä kaktuksia. Otus, joka oli kuin pieni, pörröinen pallero, murisi edelleen. Aino hymyili ja päätti auttaa.
”Hoi, pieni ystävä!” hän sanoi lempeästi. ”Miksi muriset? Onko kaikki hyvin?”
Otus nosti päänsä ja katsoi Ainoa suurilla, kirkkailla silmillään. ”Minä olen Kaktusmuru,” se sanoi ujosti. ”Olen eksynyt ja etsin kotiini.”
Aino nyökkäsi ymmärtäväisesti. ”Ei hätää, Kaktusmuru! Voimme etsiä kotisi yhdessä. Missä se on?”
Kaktusmuru mietti hetken ja vastasi: ”Minun pitäisi olla suurten, keltaisten auringonkukkien luona. Ne ovat ystäviäni!”
Aino päätti, että he voisivat tehdä hauskan seikkailun. Hän otti Kaktusmurun hellästi käsiinsä ja vei sen hyllyjen välistä ulos auringonvaloon. ”Katsotaanpa, löytyykö auringonkukkia täältä puutarhasta!” hän sanoi innokkaasti.
He kulkivat yhdessä kukkakaupan pihaan, jossa auringonkukat tanssivat tuulessa. Kaktusmuru alkoi hihkua ilosta. ”Siellä ne ovat! Kiitos, Aino!”
Aino laski Kaktusmurun varovasti maahan, ja otus juoksi auringonkukkien luo. Ne avasivat terälehtensä ja kutsuivat Kaktusmurua luokseen. ”Tervetuloa takaisin, ystävä!” ne hymyilivät.
Aino katsoi iloisena, kuinka Kaktusmuru ja auringonkukat juhlivat jälleen yhdessä. Hän tunsi sydämessään lämpöä ja iloa siitä, että oli auttanut pientä ystäväänsä.
Siitä päivästä lähtien Kaktusmuru ja Aino viettivät paljon aikaa yhdessä. He seikkailivat kukkakaupassa, keräsivät uusia ystäviä ja keksivät aina uusia tapoja ilahduttaa toisiaan. Ja aina, kun Kukkakaupassa kuului outoa murinaa, Aino tiesi, että se oli Kaktusmuru, joka oli siellä varmistaakseen, että ystävyys kukoisti.