Oli kaunis syyspäivä, ja päätin lähteä metsään. Olin kyllästynyt kaupungin hälinään ja halusin löytää rauhaa luonnosta. Otin repun selkääni, mutta en voinut aavistaa, mitä tulisi tapahtumaan.
Metsään päästyäni tunsin heti, kuinka viha ja turhautuminen alkoivat kerääntyä sisälläni. Miksi ihmiset eivät kunnioita luontoa? Roskat, jotka muut olivat jättäneet jälkeensä, saivat minut raivostumaan. ”Miksi kukaan ei välitä?” karjuin hiljaa itselleni.
Kävelin syvemmälle metsään, kunnes löysin vanhan, suuren puun. Sen juurella oli outo, hohtava kivi, joka vaikutti kutsuvan minua luokseen. Kun kosketin kiveä, tapahtui jotain uskomatonta. Maailma ympärilläni alkoi pyöriä, ja hetkessä olin siirtynyt toiseen todellisuuteen.
Olin eläinten salaisessa maailmassa. Suuret karhut, ketut ja jopa linnut katsoivat minua vihaisin katsein. ”Miksi olet täällä?” yksi karhu murisi. ”Ihmisten vuoksi metsämme on tuhoutumassa. Olette aiheuttaneet meille kärsimystä!”
Vihani kasvoi entisestään. ”Miksi ette puolusta itseänne? Miksi ette taistele ihmisiä vastaan?” kysyin. Eläimet katsoivat toisiaan, ja hetken hiljaisuus valtasi ilman.
”Meidän ei ole helppoa taistella, mutta voimme näyttää sinulle, miten asiat todella ovat”, sanoi vanha pöllö, joka lensi puun oksalle. Se johdatti minut metsän syvyyksiin, jossa näin ihmisten aiheuttaman tuhon: kaadettuja puita, saastunutta maata ja pelokkaita eläimiä.
Sydämeni oli täynnä vihaa ja surua. Ymmärsin, että eläimet eivät voineet puolustautua, mutta minä voisin. Kun palasin takaisin omaan maailmaani, päätin, että tämä ei voi jatkua. Minun on taisteltava luonnon puolesta, ja on aika herättää muutkin.
Metsäretkeni oli muuttunut, ja viha, joka oli alkanut siitä, että olin nähnyt ihmisten tuhon, oli nyt muuttunut päättäväisyydeksi. En enää vain vihaisi, vaan olin valmis toimimaan. Luonto tarvitsee puolustajansa, ja minä aion olla yksi heistä.