Syksyn harmaus ja kadonnut sateenvarjo
Olipa kerran syksyinen päivä, jolloin taivas oli harmaa kuin vanha, kulunut vaate. Tuuli puhalsi kylmästi, ja lehdet putoilivat puista kuin surulliset muistot. Marja käveli kadulla, ja hänen mielensä oli yhtä synkkä kuin sää. Hän oli unohtanut sateenvarjonsa kotiin, ja nyt se tuntui olevan maailman suurin vääryys.
”Miksi juuri tänään?” hän mutisi itsekseen, kun ensimmäiset pisarat alkoivat tipahdella taivaalta. Marja vihaisesti hymyili, kun vesi kasteli hänen hiuksiaan. Hän vihaisi syksyä, vihaisi tätä harmaata maailmaa, joka tuntui nielevän kaiken ilon. Sateenvarjo oli hänen turvansa, mutta nyt se oli kadonnut kuin hänen toivonsa.
Marja jatkoi matkaansa, ja jokainen askel tuntui raskaalta. Hän katsoi ympärilleen: ihmiset juoksivat sateessa, etsien suojaa. Heidän kasvoillaan oli kiireen ja pelon ilme. Miksi kaikki näyttivät olevan niin onnettomia? Eikö kukaan voinut nauttia syksyn kauneudesta, vaikka se oli harmaa ja sateinen?
Yhtäkkiä Marja pysähtyi. Hän huomasi vanhan, ränsistyneen kadunvarren kahvilan, jossa oli lämmin valo. Hän päätti astua sisään, vaikka viha häntä edelleen riivasi. Kahvilassa tuoksui tuore kahvi ja leivonnaiset. Hän tilasi kuuman kahvin ja istui ikkunan ääreen, jossa pystyi seuraamaan sateen ropinaa.
Kahvin höyry nosti hänen mielialaansa hieman. Hän huomasi, että vaikka syksy oli harmaa, se oli myös täynnä elämää. Ihmiset juoksivat, nauraa hekottivat, ja jotkut jopa tanssivat sateessa. Marja alkoi miettiä, että ehkä hän oli liian keskittynyt vihaamaan tätä vuodenaikaa. Ehkä hän voisi löytää kauneutta myös harmaudesta.
Kun hän nautti kahvistaan, hän muisti kadonneen sateenvarjonsa. Sen sijaan, että olisi tuntenut vihaa, hän alkoi nauraa. Hän päätti, että seuraavalla kerralla hän ei jättäisi sateenvarjoaan kotiin. Hän halusi kohdata syksyn rohkeasti, riippumatta siitä, kuinka harmaalta se näyttäisi.
Kahvin jälkeen Marja astui ulos, ja vaikka sade jatkui, hän tunsi itsensä vahvemmaksi. Hän ei enää vihaisi syksyn harmautta, vaan hyväksyi sen osaksi elämää. Hän hymyili sateessa ja tanssi, aivan kuten muutkin. Ja vaikka sateenvarjo oli kadonnut, hän oli löytänyt jotain paljon tärkeämpää: rauhan itsensä kanssa.