Syvällä metsässä piileskeli outo lohikäärme. Sen suomut olivat kirkkaan vihreät, ja silmät loistivat kuin tähdet pimeällä taivaalla. Lohikäärmeellä oli pitkä, kierteinen häntä, joka oli peitetty kauniilla kukilla. Se rakasti värejä ja luonnon kauneutta.
Eräänä päivänä, kun aurinko paistoi ja linnut lauloivat, pieni tyttö nimeltä Aino eksyi metsään. Hän oli utelias ja seikkailunhaluinen, joten hän päätti tutkia syvemmälle metsään. Aino huomasi pian, että metsässä oli jotakin erityistä. Kukat kukkivat kirkkaina, ja tuuli kuiskasi salaisuuksiaan.
Yhtäkkiä Aino kuuli erikoista rapinaa. Hän kääntyi ja näki lohikäärmeen piilottelevan puun takana. Aluksi Aino pelkäsi, mutta sitten hän huomasi, että lohikäärme ei ollut pelottava lainkaan. Sen silmät olivat lempeät ja ystävälliset. Lohikäärme hymyili ja kutsui Ainon luokseen.
”Älä pelkää, pieni ystävä,” lohikäärme sanoi pehmeällä äänellä. ”Minä olen Lumo, ja olen täällä suojellakseni tätä metsää. Olen ystävällinen, ja rakastan leikkiä.”
Aino riemuitsi. Hän oli aina haaveillut ystävästä, ja nyt hänellä oli lohikäärme! He alkoivat leikkiä yhdessä, juosta metsän halki ja kerätä kauniita kukkia. Lumo näytti Ainolle salaisia polkuja ja piilopaikkoja, joita kukaan muu ei ollut koskaan nähnyt. He nauttivat auringosta, naurusta ja ystävyydestä.
Päivän päätteeksi Aino ja Lumo istuivat suuren tammen alla. Aino kertoi Lumolle unelmistaan ja toiveistaan, ja Lumo puolestaan jakoi tarinoita metsän ihmeistä. Heistä tuli erottamattomat ystävät.
Kun Aino viimein palasi kotiin, hänen sydämensä oli täynnä iloa ja onnea. Hän tiesi, että metsässä oli aina paikka, jossa hän voisi palata Lumo-lohikäärmeen luokse. Ja niin, syvällä metsässä, kahden ystävän seikkailut jatkuivat ikuisesti.