**Vanhasta kirjeestä paljastuva salaisuus**
Sateinen iltapäivä, kun Anna kaivoi vanhaa laatikkoa ullakolta. Hän oli kuullut tarinoita perheensä menneisyydestä, mutta ei ollut koskaan kiinnostunut tutkimaan niitä tarkemmin. Nyt, kun hänen äitinsä oli kuollut, hän tunsi pakottavaa tarvetta ymmärtää, mistä hänen perheensä oli oikeastaan tullut.
Laatikossa oli vanhoja valokuvia, kankaisia esineitä ja yksi vanha, kulunut kirje. Sen paperi oli kellastunut ja reunat repaleiset. Anna avasi kirjeen varovasti, peläten sen hajoavan käsiinsä. Kirje oli osoitettu hänen isoäidilleen, ja sen kirjoitti joku, jonka nimi oli Anna-Maria. Käsiala oli epäselvää, mutta sanat olivat voimakkaita.
”Rakkaani, en voi enää salata sinulta totuutta. Tiedän, että tämä tulee aiheuttamaan sinulle tuskaa, mutta totuus on paljastettava. Meidän perheemme on kytköksissä asioihin, joita et voi kuvitellakaan. He, jotka ovat varjossa, ovat edelleen keskuudessamme.”
Anna luki lauseita yhä uudelleen, sydän hakaten rinnassa. Hänen isoäitinsä oli ollut salaisuuksien vanki, ja nyt tämä kirje paljasti, että perheessä oli jotain pimeää, jotain, mitä oli vaalittu sukupolvien ajan. Viha ja pelko nousivat hänen sisällään. Miksi isoäiti ei ollut koskaan kertonut tästä? Miksi hän oli kätkenyt tämän tiedon?
Kirjeen lopussa oli osoite, paikka, jota Anna ei ollut koskaan kuullut. Se tuntui olevan avain kaikkeen, mitä hän ei tiennyt. Hänen sisällään kiehui halu selvittää asiat. Tämä salaisuus ei saanut jäädä piiloon. Hän päätti, että hän matkustaisi tuohon paikkaan ja vaatisi vastauksia.
Kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin, mutta ne olivat enemmän vihaa kuin surua. Hänen perheensä historia oli ollut vale, ja nyt hän oli valmis paljastamaan totuuden, vaikka se tarkoittaisikin, että hänen oli kohdattava menneisyyden demonit. Anna puristi kirjeen tiukasti käsiinsä ja astui alas ullakolta, päättäväisenä kuin koskaan. Tämä oli vasta alkua.