Yksinäinen seikkailija, nimeltään Jani, vaelsi synkissä metsissä, joissa puut näyttivät kuin ne olisivat kokeneet ikuisen surun. Hänen sydämensä oli täynnä vihaa ja katkeruutta, sillä hän oli menettänyt kaiken – ystävän, perheen ja toivon. Hänelle oli jäänyt vain yksi tavoite: löytää kadonnut aarre, jonka huhuttiin olevan kätkettynä syvälle metsän uumeniin.
Jani oli kuullut tarinoita tästä aarteesta, kultaisista kolikoista ja jalokivistä, jotka voisivat muuttaa hänen elämänsä. Mutta se ei ollut vain raha, joka häntä ajoi eteenpäin. Se oli halu todistaa kaikille, että hän pystyi siihen, että hän ei ollut vain epäonnistunut seikkailija. Hän puristi tiukasti mieltään kuohuttavaa vihaa, joka antoi hänelle voimaa.
Hän kulki pimeiden puiden välistä, oksat raapivat hänen kasvojaan kuin ne olisivat yrittäneet pysäyttää hänet. ”Miksi te ette vain väisty?” hän karjui. ”Miksi kaikki on aina esteitä tiellä?” Hän tunsi itsensä yksinäiseksi, mutta samalla hän tiesi, että tämä oli hänen taistelunsa. Hän ei voinut antaa periksi.
Kaupungin asukkaat olivat nauraneet hänelle, kun hän oli kertonut aarteesta. ”Se on vain myytti”, he olivat sanoneet. ”Älä ole tyhmä!” Mutta Jani oli päättänyt, että hän todistaisi heille vääräksi. Hän ei ollut tyhmä; hän oli sinnikkäin seikkailija, joka koskaan oli elänyt.
Yön pimeydessä, tähdet loistivat kuin hänen sydämensä tuli. Hän löysi vanhan kartan, joka johti hänet syvemmälle metsään. Jokainen askel tuntui raskaalta, mutta hänen vihansa antoi hänelle voimaa. Hän onnistui lopulta löytämään vanhan luolan, joka oli peittynyt sammaleeseen. ”Tässä se on”, hän kuiskasi vihaisesti itselleen.
Kun hän astui luolaan, hänen sydämensä pamppaili. Hän näki kimaltelevat kolikot ja jalokivet, jotka loistivat pimeydessä. ”Vihdoin!” hän huusi, mutta hänen äänensä kaikui tyhjyyteen. Hän tunsi, kuinka kaikki hänen vihansa purkautui hänessä, ja hän riemuitsi. Tämä oli hänen hetkensä.
Mutta samalla, kun hän tarttui aarteeseen, hänen sydämensä alkoi täyttyä epävarmuudella. Oliko tämä todella se, mitä hän oli etsinyt? Hänen elämänsä oli mennyt niin pitkälle, että hän oli unohtanut, mitä onni tarkoitti. Hän katsoi aarretta kädessään ja ymmärsi, että vaikka hän oli voittanut, hän oli silti yksinäinen.
Aarteen kimmellys ei voinut korvata sydäntä, joka kaipasi rakkautta ja ystävyyttä. Hänen vihaansa oli vaikea vapautua, mutta nyt hän tiesi, että se oli vain osa häntä. Hän nousi ylös, aarre tiukasti kädessään, ja astui takaisin metsästä. Hän oli löytänyt kadonneen aarteen, mutta ehkä hän löytää myös itsensä.