Kätketty aarre ja unohtunut kartta metsässä
Metsä oli synkkä ja tiheä, puut nostivat oksansa korkealle taivasta kohti, kuin yrittäen peittää auringon valon. Siinä, keskellä tätä kammottavaa paikkaa, oli vanha kartta, joka oli unohtunut vuosikymmenten saatossa. Se makasi sammaloituneena kiven päällä, ja sen kulmat olivat repaleiset. Kenelläkään ei ollut aavistustakaan siitä, mitä se sisälsi, mutta yksi asia oli varma: se oli avain kätkettyyn aarteeseen.
Mikko, paikallinen nuorukainen, oli kuullut huhuja aarteesta. Hän oli kyllästynyt elämäänsä ja päätti, että nyt oli aika etsiä tämä legenda. Hän tarttui karttaan, joka oli täynnä outoja merkintöjä ja epäselviä viivoja. Mikko tunsi sydämensä lyövän kiivaasti; tämä oli hänen mahdollisuutensa. Hän paiskasi itsensä metsään, päättäväisenä ja vihaisena. Hän ei aikonut antaa pelon tai epäonnistumisen estää häntä.
Metsä tuntui elävän, ja jokainen askel sai sen tuntumaan yhä uhkaavammalta. Mikko raivasi tietään läpi paksujen pensaiden ja kiroili ääneen jokaisesta törmäämisestään oksiin ja kiviin. Miksi tämä metsä piti olla niin mahdoton? Miksi kukaan ei ollut kertonut hänelle, kuinka vaikeaa aarrejahti oli? Hän tunsi itsensä typeräksi, mutta samalla hän ei voinut luovuttaa. Hän oli päättänyt löytää aarteen, ja ei mikään voisi pysäyttää häntä.
Kun hän vihdoin saapui kartan merkitsemälle paikalle, hän huomasi, että kaikki vaivannäkö oli ollut sen arvoista. Maassa oli vanha, ruosteinen rautaluukku, joka oli jätetty unohduksiin. Mikon sydän hakkasi kuin tykki, kun hän alkoi kaivaa sitä esiin. Hän repi maata kuin hullu, ja viha hänen sisältään kasvoi. Miksi kukaan ei ollut löytänyt tätä ennen? Miksi tämä oli ollut näin helvetin vaikeaa?
Kun luukku viimein aukesi, Mikko näki kimaltelevan valon. Hän riemuitsi, mutta samalla hänen sisällään kyti edelleen viha. Se oli vihaa maailmaa kohtaan, joka oli pitänyt hänet poissa tästä paikasta liian kauan. Hän kurkotti alas ja nosti vanhan, kuluneen aarteen esiin. Se oli täynnä kultakolikoita ja jalokiviä – unelmien täyttymys. Mutta vaikka aarre oli kaunis, Mikko tunsi, että se ei voinut poistaa hänen vihaansa.
Hän oli voittanut, mutta samalla häntä vaivasi kysymys: oliko tämä kaikki todella sen arvoista? Mikko käänsi katseensa metsään ja puristi aarretta tiukasti kädessään. Hän oli löytänyt sen, mutta onko tällainen voitto koskaan todella riittävä?