Kuutamo ja mystinen metsähaahu
Yön pimeydessä kuu loisti kirkkaana, mutta metsän syvyyksissä vallitsi outo hiljaisuus. Kuutamo valaisi polun, joka kiemurteli tiheän metsän halki. Se oli yö, jolloin kaikki tuntui olevan väärin. Ilma oli raskasta, ja jokin pelottava tunne täytti ympäristön.
Metsähaahu, tuo arvoituksellinen lintu, joka tunnettiin vain tarinoista, oli saapunut. Sen siluetista kuului outoa ääntä, kuin se olisi kutsunut jotakuta. Mutta miksi? Miksi juuri tänä yönä?
Satuin kulkemaan polkua pitkin, kun tunsin, että joku seuraa minua. Käännyin äkkiä, ja näin sen – metsän varjoissa se seisoi, suurena ja pelottavana. Sen silmät hehkuivat kuin kaksi tulipalloa, ja se katsoi suoraan sydämeeni. Viha ja pelko yhdistyivät mielessäni, sillä tiesin, että tämä lintu ei ollut ystävä.
”Mitäs sinä täällä teet?” huusin vihaisena. ”Miksi tulet häiritsemään rauhaa?”
Metsähaahu vain katsoi minua, ja sen ääni kaikui metsän yli. ”Olet häirinnyt metsää, ja nyt se on kostoa vailla. Sinun täytyy ymmärtää, että kaikki teot kantavat seurauksensa.”
Olin raivoissani. Tämä lintu ei ollut muuta kuin myytti, mutta silti sen sanat tuntuivat tosilta. ”Miksi minun täytyy maksaa hintaa? En minä ole tehnyt mitään väärin!”
Yön tuuli puhalteli ympärilläni, ja kuun valo himmeni hetkeksi. Metsähaahu nousi ilmaan, ja sen siivet levittäytyivät kuin yötaivaan tähdet. ”Sinä et ymmärrä, mutta pian ymmärrät. Metsä suojaa salaisuuksia, ja sinä olet tullut rikkomaan sen rauhan.”
Sydämeni hakkasi rinnassani, kun lintu alkoi lentää ympäri metsää, ja sen ääni kaikui kuin tuuli puunlatvoissa. ”Metsä ei unohda, eikä se anna anteeksi.”
Viha valtasi mieleni. En voinut ymmärtää, miksi tämä lintu uhkasi minua. ”Mene tiehesi!” huusin. ”En pelkää sinua!”
Mutta metsän syvyydestä kuului vain naurua, ja se kaikui yhä pitkään sen jälkeen, kun lintu oli kadonnut pimeyteen. Kuu jatkoi valaistustaan, mutta nyt se tuntui kylmältä ja etäiseltä. Olin jäänyt yksin, ja metsä ympärilläni tuntui uhkaavalta.
Yön hiljaisuudessa ymmärsin, että olin astunut alueelle, jota en tuntenut. Metsähaahu oli vain alkusoitto sille, mitä oli vielä tulossa. En voinut paeta, enkä voinut kääntyä takaisin. Metsä oli nyt osa minua, ja sen salaisuudet odottivat paljastumistaan. Ja minä, vihaisen sydämeni kanssa, olin vain alussa matkallani kohti tuntematonta.