Myrskyn jälkeen avautuvat uudet mahdollisuudet. Se oli lause, jota olin kuullut niin monta kertaa, mutta nyt se tuntui vain tyhjältä kliseeltä. Olin elänyt koko elämäni myrskyn aikana, ja nyt kun tuuli oli tyyntynyt, en nähnyt mitään mahdollisuuksia.
Myrskyn raivo oli ravistellut maailmaa ympärilläni. Puiden juuret olivat paljastuneet kuin elävät haavat, ja taivaanranta oli täynnä tummia pilviä, jotka eivät tuntuneet koskaan hälvenevän. Kaikki se, mitä olin rakentanut, oli romahtanut kuin hiekkalinnoitus myrskyn voimasta. Minun unelmani, toiveeni ja jopa luottamukseni olivat hajonneet tuulen mukana.
Kävelin raunioiden läpi, sydän täynnä vihaa. Olin vihainen myrskylle, joka oli vienyt minulta kaiken. Olin vihainen itselleni, etten ollut valmistautunut. Olin vihainen maailmalle, joka ei tuntunut välittävän tuskastani. ”Miksi? Miksi minun pitää kärsiä?” kysyin ääneen, vaikka tiesin, ettei kukaan kuuntellut.
Mutta sitten, kun katsoin ympärilleni, huomasin jotain. Pienet, vihreät versot puskeutuivat esiin mullan alta. Ne olivat merkki siitä, että elämä jatkui, vaikka kaikki muu oli tuhoutunut. Jokin minussa heräsi. Ehkä myrskyn jälkeen ei ollut vain tuho, vaan myös mahdollisuus aloittaa alusta.
Viha muuttui päättäväisyydeksi. En aikonut antaa periksi. Aloin kerätä palasia, rakentaa uudelleen. En voinut muuttaa menneitä tapahtumia, mutta voisin muuttaa tulevaisuuteni. Sain voimaa tuosta vihreästä versosta, joka kasvoi keskellä kaaosta. Se muistutti minua siitä, että vaikka myrsky oli ollut tuhoisa, se ei ollut loppu, vaan mahdollisuus kasvaa vahvemmaksi.
Myrskyn jälkeen avautuisi uusia mahdollisuuksia, ja minä olin valmis tarttumaan niihin. Vihani oli voima, joka sysäsi minut liikkeelle. En pelkäisi enää, vaan kävisin eteenpäin. Tiesin, että se olisi vaikeaa, mutta olin valmis. Uudet mahdollisuudet odottivat, ja minä olin valmis ottamaan ne vastaan.