Metsä oli tumma ja synkkä, kuin se olisi imenyt kaiken valon ympäriltään. Sen puut olivat niin tiheät, että auringon säteet eivät koskaan päässeet maahan. Joka askeleella tunsi, kuinka viha ja epätoivo leijui ilmassa. Tämä ei ollut tavallinen metsä; se oli täynnä salaisuuksia, joita ei pitänyt paljastaa.
Jenna oli aina ollut utelias. Hän ei voinut vastustaa houkutusta tutkia tätä pelottavaa paikkaa, vaikka kylmät väreet kulkivat hänen selkäänsä. Hänen ystävänsä olivat varoittaneet häntä, mutta hän ei kuunnellut. ”Miksi pelätä?” hän oli ajatellut. ”Mitä pahaa voi tapahtua?”
Kun Jenna astui syvemmälle metsään, hän huomasi, että ilma muuttui raskaan painostavaksi. Äänet, jotka olivat aluksi rauhoittavia, muuttuivat uhkaaviksi. Lepakoiden siipien ääni, tuulen kuiskaukset puiden latvoissa – kaikki ne kertoivat tarinoita menneistä, kadonneista sieluista.
Yhtäkkiä Jenna kuuli ääniä. Ne olivat kuin kuiskauksia, jotka kutsuivat häntä syvemmälle metsään. ”Tule, Jenna… löydä totuus.” Hänen sydämensä pamppaili, ja hän tunsi vihaisen kiehuvan tunteen nousevan rinnassaan. ”Miksi?” hän huusi. ”Miksi ette jätä minua rauhaan?”
Mutta metsän salaisuudet olivat vahvat. Ne eivät aikoneet luovuttaa. Jenna jatkoi eteenpäin, kunnes hän löysi vanhan, rappeutuneen puun, jonka juuret kietoutuivat tiiviisti maahan. Sen ympärillä oli outoja symboleja, jotka näyttivät olevan ikivanhoja. Jenna tunsi, että tämä oli avain kaikkeen.
Hän kumartui lähemmäs, mutta juuri silloin puun juurista nousi tumma varjo. ”Miksi häiritset meitä?” se kysyi, ääni karhea ja täynnä vihaa. ”Täällä ei ole paikkaa uteliaisuudelle.” Jenna tunsi pelon puristavan kurkkuaan, mutta hän ei aikonut perääntyä. ”Haluan tietää! Haluan tietää, mitä täällä on tapahtunut!”
Varjo naurahti. ”Salaisuudet eivät ole tarkoitettu sinulle. Ne voivat tuhota sinut.” Jenna tunsi, kuinka hänen vihaansa kasvoi. Hän oli kyllästynyt pelkäämään. ”Olen valmis kohtaamaan totuuden, vaikka se olisi kuinka kauhea!” hän huusi.
Varjojen hymy levisi, ja yhtäkkiä metsä alkoi muuttua. Puiden oksat vapisivat, ja maa vapisi hänen jalkojensa alla. Jenna ei voinut perääntyä. Hän oli syvällä metsän sydämessä, jossa salaisuudet kätkettiin – ja nyt ne olivat vihdoin paljastumassa.
Metsä huusi hänen nimeään, ja viha, joka oli ollut piilossa, purkautui kuin tulva. Jenna oli valmis ottamaan vastaan sen, mitä oli tulossa, sillä hän tiesi, että tämä oli hänen kohtalonsa – paljastaa mysteerinen metsä ja sen kadonneet salaisuudet.