**Puun varjossa: kesäpäivän ystävyys**
Kesäpäivä oli kuuma ja aurinko paahtoi taivaan täydeltä. Anna ja Mikko olivat päättäneet viettää päivänsä vanhan tammen varjossa, jonka lehvästö tarjosi viilennystä kesäkuumuudessa. He olivat ystäviä lapsuudesta asti, mutta tänä päivänä jokin tuntui olevan pielessä.
Anna istui tammen juurella, ja hänen katseensa oli synkkä. Mikko puolestaan kiipeili puun oksilla, nauraen ja huutaen iloisesti. ”Tule nyt ylös, Anna! Miksi et nauti tästä päivästä?” hän huusi. Anna käänsi päätään ja sanoi vihaisena: ”Etkö näe, että minua ei huvita? En halua leikkiä, Mikko!”
Mikko pysähtyi ja katsoi Annan kasvoja. ”Miksi olet noin äkäinen? Oletko suuttunut minulle jostain?” hän kysyi. Annan sydän hakkasi, mutta sen sijaan, että hän olisi avannut tunteitaan, hän vain tiuskaisi: ”Ei, en ole suuttunut! Haluan vain olla rauhassa.”
Mikko kiipesi alas puusta ja istui Annan viereen. ”Kuuntele, Anna. En ymmärrä, miksi käytät aina samaa puolustusmekanismia. Jos jokin vaivaa sinua, niin kerro se minulle! Olemme ystäviä, eikö niin?”
Anna puri huultaan. Hän tiesi, että Mikko tarkoitti hyvää, mutta viha puristi hänen rintaansa. ”Ystävyys ei tarkoita, että pitää jatkuvasti jakaa tunteita!” hän huusi. ”Miksi et voi vain antaa minun olla?”
Mikko näytti loukkaantuneelta. ”Mutta minä välitän sinusta! En halua, että sinä kärsit yksin. Meillä on ollut niin monta hyvää hetkeä yhdessä, miksi et voi vain avata sydämesi?”
Anna nousi äkkiä pystyyn. ”Koska minä en halua! En halua puhua, en halua leikkiä, ja en halua olla ystävä, jos se tarkoittaa, että minun on pakko jakaa kaikki tunteeni!”
Mikko katsoi häntä hetken hiljaa. Sitten hän sanoi rauhallisesti: ”Ymmärrän, että olet vihainen, mutta ystävyys on myös ahdistavaa. Se vaatii luottamusta ja aikaa. Enkä aio luovuttaa, koska tiedän, että sinä tarvitset minua.”
Anna pysähtyi. Hänen vihansa alkoi haihtua, ja hän tunsi sydämensä pehmenevän. ”Ehkä olet oikeassa”, hän myönsi hiljaa. ”Ehkä minulta puuttuu vain rohkeus.”
Mikko hymyili varovasti. ”Rohkeus on tärkeää, Anna. Voimme olla vihaisia, mutta silti ystäviä. Annetaan itsellemme aikaa.”
He istuivat taas yhdessä tammen varjossa, ja vaikka kesäpäivän kuumuus ympäröi heitä, ystävyyden lämpö alkoi voittaa vihasta syntyneen kylmyyden. Ja niin, puun varjossa, he oppivat, että ystävyys voi olla vaikeaa, mutta se on myös kauniimpaa kuin mikään muu.