Sateinen päivä oli alkanut, ja taivas oli synkkä kuin pojan mieli. Hän seisoi ikkunan äärellä, katsellen, kuinka sadepisarat valuivat alas lasista. Hän inhosi tätä säätä, inhosi sitä, että kaikki suunnitelmat oli pilalla. Ei ollut mitään tekemistä, ja hän tunsi itsensä yksinäiseksi.
Yhtäkkiä hänen äitinsä huusi keittiöstä: ”Mene ulos, tapa uusia ystäviä!” Poika mulkaisi äitiään vihaisesti. ”Miksi ihmeessä minun pitäisi mennä ulos, kun sataa?” hän vastasi. Äiti vain hymyili ja kehotti häntä yrittämään. Poika murisi ja päätti, että ei voinut olla pahempaa kuin jäädä sisään.
Hän pukeutui sateenvarjoonsa ja lähti ulos. Sateen ropina sai hänen mielensä entistä synkemmäksi. Hän käveli pitkin tyhjää katua, kunnes huomasi toisen pojan, joka seisoi pihalla. Tämäkin poika oli kastunut, mutta hänellä oli leveä hymy kasvoillaan.
”Hei!” uusi poika tervehti iloisesti. ”Miksi et tule leikkimään? Sateessa on hauskaa!” Poika katsoi häntä vihaisesti ja sanoi: ”Ei, se ei ole hauskaa. Tämä sade pilaa kaiken!” Uusi poika naurahti ja sanoi: ”Ei se pilaa! Katsos, voimme rakentaa paperista veneitä ja kilpailla niillä sadepuroissa!”
Poika alkoi miettiä asiaa. Hän oli niin vihan vallassa, että unohti, kuinka hauskaa leikkiminen voisi olla. Hän katsoi uutta poikaa, joka oli niin täynnä elämäniloa, ja jokin hänen sisällään alkoi pehmentyä. ”Ehkä se voisi olla hauskaa”, hän murmelsi.
He alkoivat kerätä paperia ja taitella siitä veneitä. Sade vain yltyi, mutta he nauttivat siitä. Kun veneet lähtivät matkaan sadepuroissa, poika huomasi, että hänestä oli tullut nauravampi. Hän unohti vihaansa ja nauttii uudesta ystävyydestään.
Sateinen päivä oli muuttunut. Poika oli löytänyt uuden ystävän, ja vaikka sade jatkui, hän ei enää välittänyt siitä. Hän oppi, että joskus sateessakin voi olla hauskaa, kunhan vain avaa sydämensä uusille asioille.