Yksi kiiltävä tähti herää yön hiljaisuudessa. Sen valo on kirkas, mutta se tuntee vihaa syvällä sydämessään. Yö taivas on täynnä muita tähtiä, mutta mikään ei voi verrata sen omaan loistoon. Se katsoo ympärilleen, näkee toiset tähdet, jotka loistavat heikosti, ja se raivostuu.
”Miksi te ette voi olla yhtä kirkasta kuin minä?” tähti murisee. ”Olette vain himmeitä, vaatimattomia valopisteitä, jotka eivät koskaan saavuta suurta!” Se syöksyy kirkkaampana eteenpäin, valonvoimastaan raivostuneena. Yön pimeys ei voi sammuttaa sen kiukkua.
Yksi tähti, joka on aina ollut sen rinnalla, kysyy: ”Miksi vihaat meitä? Me kaikki olemme osa tätä yötä.” Kiiltävä tähti kääntyy ja vastaa: ”Te ette ymmärrä! Minä olen erityinen. Minun on oltava paras, ja teidän on väistyttävä tieltäni!”
Se alkaa loistaa vieläkin kirkkaammin, mutta sen viha syö sen sisältä. Yhä enemmän tähtiä katoaa sen ympäriltä, eivätkä ne uskalla loistaa kirkkaasti. Kiiltävä tähti huomaa, että se on jäänyt yksin. Yön hiljaisuus tuntuu painostavalta, ja sen viha alkaa muuttua yksinäisyydeksi.
”Mitään ei jää jäljelle, jos jatkan näin,” se miettii. ”En ole onnellinen, vaikka olenkin kirkkaampi.” Mutta se on liian myöhäistä. Kiiltävä tähti on tuhlannut liikaa aikaa vihaamiseen, eikä se pysty enää palaamaan takaisin.
Lopulta se ymmärtää, että todellinen kauneus ei tule vain kirkkaudesta, vaan myös yhteydestä. Yön hiljaisuudessa se päättää, että on aika muuttaa. Mutta se on jo liian myöhäistä – ja niin se jää ikuisesti yksin, syvällä yön pimeydessä, vain muisto itsestään ja vihaamisestaan.