**Yksinäinen susi ja ystävyyden etsintä**
Kaukana, syvällä metsän siimeksessä, asui yksinäinen susi nimeltä Lumo. Lumo oli kaunis susi, jolla oli hopeanhohtoinen turkki ja kirkkaat, uteliaat silmät. Vaikka Lumo oli taitava metsästäjä ja osasi liikkua äänettömästi pimeässä, hän tunsi itsensä usein yksinäiseksi. Hän katseli toisten eläinten leikkiä ja naurua, mutta jäi aina sivuun.
Eräänä päivänä Lumo päätti, että oli aika etsiä ystävyyttä. Hän lähti vaeltamaan metsän halki, toivoen löytävänsä jonkun, joka haluaisi jakaa hänen seikkailunsa. Matkallaan hän kohtasi monia eläimiä. Ensimmäisenä hän tapasi ketun, joka nimeltään oli Raita.
”Hei, Raita! Haluaisitko leikkiä kanssani?” Lumo kysyi innokkaasti.
Raita katsoi Lumoa epäluuloisesti. ”Miksi minä leikkisin sinun kanssasi? Olet susi, ja me ketut emme yleensä ystävysty sellaisten kanssa.”
Lumo tunsi sydämessään pienen piston, mutta hän ei antanut periksi. ”Ymmärrän, mutta jokainen ansaitsee ystävän. Voisimme olla hyviä ystäviä, jos vain antaisimme mahdollisuuden.”
Raita mietti hetken ja päätti sitten juosta pakoon. Lumo tunsi itsensä entistä yksinäisemmäksi, mutta hän jatkoi matkaansa.
Seuraavaksi Lumo kohtasi vanhan pöllön, joka istui korkealla oksalla. ”Terve, viisai Pöllö! Etsin ystävyyttä. Haluaisitko olla ystäväni?” Lumo kysyi.
Pöllö katsoi häntä lempeästi. ”Ystävyys on arvokasta, mutta se vaatii aikaa ja luottamusta. Miksi et kokeilisi puhua muille eläimille?” Pöllö ehdotti.
Lumo nyökkäsi ja jatkoi matkaansa. Hän tapasi pian oravan, joka hyppeli puiden oksilla. ”Hei, Orava! Haluaisitko jakaa pähkinöitä kanssani?” Lumo kysyi.
Orava pysähtyi ja naurahti. ”Pähkinät ovat hyviä, mutta en tiedä, voinko luottaa sinuun. Olethan susi.”
Lumo tunsi jälleen pettymyksen. Hän alkoi miettiä, oliko ystävyyden etsiminen turhaa. Mutta sitten hän muisti Pöllön sanat. Hän päätti, että hän ei luovuttaisi.
Viimein, kun aurinko alkoi laskea, Lumo näki pienen, pelokkaan jäniksen, joka piiloutui pensaaseen. ”Hei, pieni ystävä! Mikä hätänä?” Lumo kysyi lempeästi.
Jänis katsoi Lumoa suurilla silmillään. ”Minä… minä pelkään. Metsässä on niin paljon vaaroja.”
Lumo kumartui lähemmäs ja sanoi: ”Älä pelkää. Minä voin suojella sinua. Yhdessä voimme olla turvassa.”
Jänis mietti hetken ja sitten nyökkäsi. ”Voisimmeko olla ystäviä?”
Lumo tunsi sydämessään lämpimän tunteen. ”Kyllä, voimme olla ystäviä!”
Siitä päivästä lähtien Lumo ja jänis, jonka nimi oli Nuppu, seikkailivat yhdessä. He oppivat toisiltaan ja jakoivat ilot ja surut. Lumo ei ollut enää yksinäinen, ja Nuppu sai rohkeutta Lumo ystävyydestä.
Metsästä kuului nyt naurua ja iloa, kun Lumo ja Nuppu leikkivät yhdessä. Ystävyys oli löytynyt, ja se oli kaunein seikkailu, mitä Lumo oli koskaan kokenut.