Yksinäinen susi kulki lumisateen peittämällä polulla. Kylmä, kirpeä tuuli puhalsi sen karvojen läpi, ja lumi narskui sen tassujen alla. Susi oli vihainen. Se oli vaeltanut pitkään yksin, ja jokainen askel tuntui raskaalta. Metsä ympärillä oli hiljainen, vain tuulen ääni ja lumen putoaminen puista rikkoivat äänettömyyden.
Susi muisti, kuinka se oli kerran osa laumaa. Ne päivät olivat olleet täynnä riemua ja yhdessäoloa, mutta nyt pelkkä yksinäisyys oli jäänyt. Lumen peittämät puut näyttivät kuin hautakiviltä, muistuttaen kadonneista tovereista. Kukaan ei ollut rinnalla, kukaan ei jakamassa tätä kylmää, karua maailmaa.
Viha pulppusi sen rinnassa. Se viha, joka oli kuin tuli, kyti sen sisällä. Se oli vihaa ihmisiä kohtaan, jotka olivat hävittäneet sen elinympäristön, vihaa muita eläimiä kohtaan, jotka olivat pettäneet sen luottamuksen. Susi nosti päänsä korkealle ja ulvoi. Ulvonta kaikuisi metsän halki, ja sen viha saisi kaikua, vaikka se olisi vain se ääni, joka kuului lumisateessa.
”Kuulkaa minut!”, se huusi. ”En ole enää vain varjo, en ole vain haamu menneisyydestä! Tämä metsä on minun, ja minä en aio luovuttaa!” Susi jatkoi matkaansa, raivon ja surun sekoittamana. Jokainen askel oli ilmoitus, jokainen hengenveto lupaus: se ei antautuisi, se ei pysähtyisi. Lumi peitti polun, mutta se ei peittänyt sen sydäntä. Se oli yhä susi, ja se oli valmis taistelemaan.