Yksinäinen susi vaelsi syksyisessä metsässä, sen sydän oli täynnä vihaa ja surua. Se oli aina ollut eristyksissä, syrjässä muista eläimistä, eikä kukaan ymmärtänyt sen tuskaa. Metsä tuntui kylmältä ja pelottavalta, ja susi oli menettänyt toivonsa löytää ystävän.
Eräänä päivänä, kun kuu nousi korkealle taivaalle, susi kuuli oudon äänen. Se seurasi ääntä, kunnes saapui väliin avautuvalle aukealle. Siellä, hohtavassa valossa, tanssi kaunis keijukainen. Hänen siipensä kimalsivat kuin tähdet, ja hänen naurunsa soi kuin vesiputous.
Susi katsoi keijukaista kateudella ja vihaisesti. Miksi hänen piti olla niin onnellinen? Miksi kaikki muut saivat elää rauhassa, kun susi vaelteli yksin? Se astui esiin, ja sen murina rikkoi yön rauhan.
”Mitkä ovat sinun syysi olla täällä?” susi karjui. ”Miksi sinä, pieni ja heikko, voit nauttia elämästä, kun minä olen tuomittu yksinäisyyteen?”
Keijukainen kääntyi hitaasti ja katsoi sutta suoraan silmiin. ”Yksinäisyys on vain tila, ei kohtalo. Kaikilla on oikeus ystävyyteen, myös sinä.”
Susi tunsi, kuinka sen viha alkoi haihtua. Keijukaisen sanat iskivät kuin nuoli sen sydämeen. ”Miksi sinä haluaisit ystävystyä kanssani? Olen vain pelottava peto.”
”Koska sinä olet enemmän kuin pelko. Sinä olet vahva ja rohkea. Yksinäisyys voi muuttua, jos olet valmis avaamaan sydämesi”, keijukainen vastasi lempeästi.
Susi mietti hetken, ja sen viha alkoi väistyä. Kenties oli toivoa. Kenties se voisi löytää ystävän. Se astui lähemmäksi keijukaista, ja he alkoivat jakaa tarinoitaan, surujaan ja ilojaan. Yksinäinen susi ja keijukainen löysivät toisistaan lohtua ja ymmärrystä.
Yksinäisyys ei ollut enää susen kohtalo, vaan se oli vain alku uudelle ystävyydelle. Ja niin, metsässä, kaksi erilaista olentoa löysi toisistaan voimaa ja ystävyyttä, joka kesti yli yön pimeyden.