Yksinäinen tähti valvoi lapsen unta maan päällä. Se oli kuin taivaan syvyyksistä pudonnut, unohtunut valo, joka ei koskaan saanut rauhaa. Yön pimeydessä se tuijotti alas, sydän täynnä vihaa ja surua. Miksi se oli jäänyt yksin, kun kaikki muut tähdet tanssivat yhteisessä loisteessaan? Miksi juuri sen oli pakko olla eristyksissä, kaukana kaikesta, mikä toi iloa ja valoa?
Alhaalla, maan päällä, lapsi nukkui rauhallisesti, tietämättömänä tähden tuskasta. Hän uneksi seikkailuista, joissa oli ystäviä ja riemua, kun taas tähti tunsi vain kylmyyttä ja yksinäisyyttä. Se raivosi sisällään, kun katsoi lapsen hymyileviä kasvoja. Miksi lapsi sai kokea onnea, kun itse oli jäänyt taivaan hyljeksimäksi?
”Minäkin haluan olla osa tätä maailmaa!” tähti huusi hiljaa, mutta sen ääni ei kantautunut maan pinnalle. Se tunsi raivon nousevan, kun se huomasi, että se oli vain yksi miljoonista tähdistä, mutta silti se oli niin erilainen. Se oli kuin musta aukko, joka imi itseensä kaiken valon ympäriltään.
Lapsen unet olivat täynnä toivoa ja iloa, mutta tähden sydän oli jäätynyt. Se päätti, että se ei enää kestä tätä tuskaa. ”Minä en ole vain yksinäinen tähti!” se ajatteli. ”Olen jotain suurempaa, jotain joka voi vaikuttaa tähän maailmaan.”
Ja niin, se keskittyi. Se tiivisti kaiken vihansa ja surunsa yhteen pisteeseen, ja yhtäkkiä, sen valo syttyi kirkkaammin kuin koskaan ennen. Se loisti kuin ei koskaan ennen, ja sen säteet ulottuivat maan päälle. Lapsi heräsi, ja hänen sydämensä täyttyi ilosta ja rauhasta. Hän katsoi taivaalle ja näki tähden, joka ei ollut enää yksinäinen.
Yksinäinen tähti oli vihdoinkin löytänyt tarkoituksen, ei vain omassa tuskassaan, vaan myös lapsen onnessa. Se oli muuttanut vihan rakkaudeksi ja saanut osakseen jotain, jota se oli aina kaivannut – yhteyden. Ja niin se valvoi lapsen unta, ei enää yksinäisenä, vaan osana suurempaa kokonaisuutta.