Kaukaisessa osassa universumia, syvän sinisen taivaan alla, asui yksinäinen tähti nimeltä Lumo. Lumo oli kaunis ja kirkas, mutta sen sydän oli surullinen. Se katseli alhaalla maapallon elämää ja tunsi kaipuuta ystävään, joka voisi jakaa sen valon ja ilot.
Eräänä yönä, kun kuu loisti kirkkaana, Lumo päätti lähteä etsimään ystävää. Se sytytti kirkkaimman valonsa ja lensi alas taivaasta. Matkallaan Lumo kohtasi monia ihmeellisiä olentoja. Se tapasi iloisia perhosia, jotka tanssivat kukkien yllä, ja uteliaita lintuja, jotka lauloivat kauniita lauluja. Mutta vaikka kaikki olivat ihania, Lumo tunsi, ettei kukaan voinut ymmärtää sen kaipuuta.
Lumo jatkoi matkaansa, kunnes se saapui suurelle, rauhalliselle järvelle. Järven pinta kimalteli kuin miljoona pientä tähteä. Siellä Lumo huomasi pienen, sulavan valon järvessä. Uteliaana se lensi lähemmäs ja huomasi, että se oli pieni, iloinen lamppu nimeltä Valo. Valo oli jäänyt yksin, koska sen omistaja oli unohtanut sen ulos.
Lumo ja Valo alkoivat jutella ja pian he huomasivat, että heillä oli paljon yhteistä. He jakoivat tarinoita unistaan ja toiveistaan, ja Lumo kertoi Valolle kaikista kauniista asioista, joita se oli nähnyt taivaalta. Valo puolestaan kertoi Lumoille, kuinka se oli aina toivonut löytävänsä ystävän, joka voisi jakaa sen valon.
Yhdessä he tanssivat järven pinnalla, ja Lumo tunsi, kuinka sen sydän alkoi taas sykkiä ilosta. He päättivät olla yhdessä ja valaista toistensa elämää. Lumo ja Valo loistivat kirkkaammin kuin koskaan, ja pian kaikki ympärillä olevat eläimet ja kasvit alkoivat huomata heidän säihkeän ystävyytensä.
Yksinäinen taivaan tähti oli löytänyt rinnalleen ystävän, ja he elivät onnellisina, jakamalla valoa ja iloa. Yhdessä he matkustivat taivaan halki, ja iltaisin he katsoivat alas maahan, missä ihmiset ihmettelivät kauniita tähtiä, jotka tanssivat yhdessä. Ja niin Lumo ja Valo opettivat kaikille, että ystävyys on kirkkainta valoa, joka voi valaista jopa pimeimmät hetket.