Yön metsässä kylmä kuu valaisi harhailijaa. Hän kulki pimeydessä, sydän pamppaillen ja mieli täynnä vihaa. Jokainen askel tuntui raskaalta, kuin maa olisi yrittänyt pitää hänet kiinni. Hänen ympärillään puut kuiskivat, ja tuuli kantoi mukanaan ikivanhoja tarinoita, mutta hän ei halunnut kuulla niitä. Hän halusi vain unohtaa.
Viha oli hänen ainoa ystävänsä. Se oli kuin tuli, joka paloi hänen sisällään, sytytti ajatuksia ja sai veren kuohumaan. Hän muisti kaikki ne kerrat, jolloin hän oli tuntenut itsensä petetyksi, hylätyksi. Jokainen muisto oli kuin terävä veitsi, joka leikkasi syvemmältä kuin mikään fyysinen haava.
Metsä oli hänen vihollisensa. Se oli täynnä varjoja, jotka näyttivät tanssivan hänen ympärillään, ja jokainen ääni sai hänen hermonsa kireälle. Hän pysähtyi hetkeksi, sulki silmänsä ja huokaisi syvään. Hän halusi purkaa kaiken tämän vihan, mutta miten? Hän ei voinut huutaa metsälle, se ei vastaisi. Se vain jatkaisi olemassaoloaan, kuin ikuisesti hylätty muisto.
Hän avasi silmänsä ja katsoi kuuta. Kylmä valo tuntui häiritsevältä, kuin se olisi naureskellut hänen tuskalleen. ”Miksi?” hän kysyi ääneen, vaikka tiesi, ettei kukaan ollut kuulemassa. ”Miksi tämä kaikki on niin vaikeaa?” Yön metsä vastasi vain hiljaisuudella, ja se sai hänen vihansa voimistumaan entisestään.
Hän jatkoi matkaansa, sydän täynnä raivoa. Hän halusi löytää jonkinlaisen rauhan, mutta se tuntui mahdottomalta. Kuu seurasi häntä, ja jokainen askel vei häntä syvemmälle pimeyteen. Hän tunsi, että metsä oli hänen vangitsijansa, mutta samalla se oli myös hänen turvapaikkansa. Hän oli yksin, mutta ei koskaan täysin yksinäinen.
Viimein, kun hän saapui vanhalle, hylätylle puuvartijalle, hän pysähtyi. Paikka tuntui tutulta, kuin se olisi kutsunut häntä takaisin. Hän katsoi taivasta, missä kuu loisti kirkkaana, ja päätti, että viha ei enää hallitsisi häntä. Hän halusi vapautua tästä painolastista. Hän huusi, mutta tällä kertaa huuto ei ollut vihaista, vaan se oli huuto vapaudesta. Vihdoin, yön metsässä, hän tunsi rauhan ensimmäistä kertaa.