Yön vaelluksessa kuun mysteerit paljastuivat. Taivas oli pimeä, ja vain kuu valaisi polkuaan. Kylmä tuuli puhalsi metsän halki, ja puut kuiskasivat salaisuuksiaan. Minä, yksinäinen vaeltaja, kuljin eteenpäin raivokkaana. Olin kyllästynyt elämään, joka oli täynnä pettymyksiä ja valheita.
Kuu, tuo kylmä ja etäinen valo, näytti minulle asioita, joista olin ollut tietämätön. Sen hopeinen säihkeys paljasti varjoissa piilottelevat demonit ja unohdetut pelot. Jokainen askel vei minut syvemmälle omaan pimeyteeni. En voinut paeta, enkä halunnut. Viha roihahti rinnassani, ja se oli vapauttavaa.
”Kuule, kuu!” huusin taivaalle. ”Miksi näyttäydyt minulle vain yöllä, kun kaikki on niin synkkää? Miksi et paljasta totuutta päivänvalossa?” Kuun valo tuntui leikkivän kanssani, ja se sai minut vihaisemmaksi kuin koskaan. Miksi olin yksin? Miksi kukaan ei ymmärtänyt, mitä sisälläni tapahtui?
Metsä ympärilläni alkoi elää. Varjot liikkuivat, ja kuulin kuiskauksia, jotka kutittivat korviani. ”Älä pelkää”, ne sanoivat, ”me olemme täällä kanssasi.” Mutta minä en halunnut heidän lohdutustaan. Viha oli ainoa tunne, joka sai minut tuntemaan itseni eläväksi. Kuu oli vain harha, lupaus paremmasta, ja minä olin kyllästynyt odottamaan.
Yön vaelluksessa, kuun mysteerit paljastuivat, mutta ne eivät olleet kauniita. Ne olivat karuja, raakoja totuuksia, jotka saivat minut raivoamaan. Miksi elämä oli niin epäreilua? Miksi unelmat murskautuivat ja toiveet jäivät tyhjiksi? Kuu katsoi alas, ja sen valo tuntui tuomitsemiselta. Tiesin, että tämä yö olisi vain yksi monista, mutta tänä yönä olin valmis taistelemaan.
Lopulta, kun aamun ensimmäiset valonsäteet alkoivat rikkoa yön pimeyttä, ymmärsin jotain. Viha ei ollut heikkoutta, vaan voimaa. Se sai minut liikkeelle, se sai minut taistelemaan. Ja vaikka kuu katsoi ylhäältä, olin valmis kohtaamaan sen tarjoamat haasteet. Yön vaellus oli vasta alussa, ja kuun mysteerit, ne olivat vain osa minun tarinaani.