Kaupungin kaduilla vallitsi kaaos. Ihmiset juoksivat ympäriinsä, kiireisinä ja huolissaan. Minä seisoin paikallani, tunteet kuohuen sisälläni. Miksi maailma oli näin epäreilu? Miksi ystävät, jotka olivat olleet rinnallani, olivat nyt vain muistoja? En ymmärtänyt, miksi tuki ja ymmärrys tuntuivat niin etäisiltä.
Olin kamppaillut omien demonieni kanssa, ja pimeys ympäröi minua kuin tiheä sumu. Yksinäisyyden tunne puristi rintaani kuin rautakäsi. Muistot yhteisistä hetkistä ystävieni kanssa saivat minut vihaamaan itseäni entistä enemmän. Miten olin voinut antaa itseni vajota näin syvälle? Miksi kukaan ei tullut auttamaan?
Sitten, yhtäkkiä, muistin erään ystävän. Hän oli aina ollut se, joka ymmärsi minut parhaiten. Hän oli se, joka ei pelännyt katsoa syvälle sieluuni. Hänen tukensa oli kuten valo, joka pääsee synkimmistäkin kolkista. Miksi en ollut ajatellut häntä aiemmin? Hän voisi auttaa minua löytämään tien takaisin.
Viha, joka oli kasvattanut juuriaan sisälläni, alkoi hellittää otettaan. Olin valmis taistelemaan, ei vain itseni, vaan myös sen pimeyden puolesta, joka oli yrittänyt viedä minut mukanaan. Otin puhelimen käteeni ja soitin. Äänestä kuului huolenpito, ja se oli kuin ensimmäinen säde auringonvaloa synkällä polulla.
Ystävän tuki valaisee synkimmät polut. Ymmärsin sen nyt. Vaikka maailma ympärilläni oli kaaoksessa, minulla oli vielä toivoa. Yhdessä voisimme voittaa kaiken. Pimeys väistyi, ja sydämeni täyttyi uudella voimalla. Tiesin, että yhdessä me selviäisimme kaikesta.