Elämän matka ja unelmien tavoittelu lumisateessa
Oli talvinen ilta, ja lumisade peitti maan valkoiseen vaippaan. Katsoessani ikkunasta ulos, tunsin kuinka viha ja turhautuminen alkoivat nousta sisälläni. Miksi elämän matka oli niin vaikeaa? Miksi unelmien tavoittelu tuntui aina niin mahdottomalta?
Lähdin ulos, ja kylmä tuuli pyyhkäisi kasvojani. Lumi narskui jalkojeni alla, mutta se ei estänyt minua. Tunsin itseni kuin taistelijaksi, joka kamppaili myrskyä vastaan. Jokainen askel oli raskas, ja jokainen hengenveto tuntui täynnä epätoivoa. Unelmani olivat kuin kaukaiset tähdet, joita en koskaan saisi ulottuvilleni.
Kävelin eteenpäin, vihaisen sydämeni lyöntien tahtiin. Miksi kaikki tuntui niin vaikealta? Miksi ympärilläni olevat ihmiset näyttivät saavuttavan tavoitteensa, kun minä jäin jälkeen? Lumisateen keskellä tunsin itseni yksinäiseksi ja hylätyksi.
Yhtäkkiä pysähdyin. Katsoin ympärilleni ja näin, kuinka lumi laskeutui hiljaisesti puiden oksille. Se oli kaunista, mutta samalla se suututti minua entisestään. Miksi kauneus oli niin kaukana omasta elämästäni? Miksi unelmat olivat vain harhoja, joita en koskaan saavuttaisi?
Lähdin jälleen liikenteeseen, tällä kertaa nopeammin. Juoksin lumessa, annoin vihani viedä minut eteenpäin. Jos en voinut saavuttaa unelmiani, voin ainakin taistella niiden eteen. Jokainen askel lumisateessa oli kuin ilmoitus maailmalle: en aio luovuttaa!
Vaikka tie oli vaikea ja lumisade peitti kaiken, päätin, että matkani ei päättyisi tähän. Unelmat olivat ehkä saavutettavissa, mutta vaatisivat valtavasti työtä ja kärsivällisyyttä. Ja vaikka viha sisälläni oli vahva, se ei estäisi minua yrittämästä.
Lopulta, kun olin uupunut ja hengästyneenä pysähtynyt, katsoin taivaalle. Lumi jatkoi tuloaan, mutta nyt se tuntui vähemmän painostavalta. Ehkä, vain ehkä, voin löytää tieni unelmieni luokse. Elämän matka oli alkanut, ja olin valmis taistelemaan.