**Ennustukset murskautuvat, sielut pimeydessä vaeltavat**
Kylmä, kosteahko ilta laskeutui vanhan vankilan ylle, sen raskaat muurit näyttivät olevan ainoat todistajat vuosien kestäneelle tuskalle. Vankilan käytävät olivat täynnä varjoja, ja jokainen askel kaikui kuin kuiskaus menneistä synneistä. Vangit, jotka olivat tuomittuja elämään tässä helvetissä, olivat menettäneet toivonsa. Heidän silmänsä heijastivat vain tyhjyyttä, ja heidän sydämensä olivat kuin jäätyneet kivimassat.
Eräänä iltana, kun tähdet eivät valaisseet taivasta, nuori mies nimeltä Aapo istui sellissään. Hänen vartalonsa oli kalpea, ja hänen henkensä oli kuin hiipuva liekki. Hän oli kuullut huhuja ennustuksista, jotka olivat kiertäneet vankilan käytävillä. Kerrottiin, että jokainen, joka uskalsi kuunnella, voisi nähdä tulevaisuutensa — mutta tulevaisuus oli aina synkkä. ”Ennustukset murskautuvat, sielut pimeydessä vaeltavat,” oli sanottu. Aapo ei voinut olla miettimättä, mitä se tarkoitti.
Yöllä, kun muut vangit olivat vaipuneet uneen, Aapo päätti etsiä totuutta. Hän hiipi käytävältä toiseen, sydän pamppaillen. Hänen mielessään oli vain ajatus: ”Jos ennustukset ovat todellisia, voinko muuttaa kohtaloni?” Hän saapui vanhaan huoneeseen, joka oli täynnä hylättyjä esineitä ja hämäriä varjoja. Siellä, keskellä pölyä, hän huomasi vanhan kirjan, jonka kansi oli kulunut. Hän avasi sen varovasti ja alkoi lukea.
Kirjassa puhuttiin sieluista, jotka olivat jääneet vangiksi pimeyteen. Heidän kohtalonsa olivat sidoksissa vankilan muureihin, ja vain yksi, joka uskalsi kohdata pelkonsa, voisi vapauttaa heidät. Aapo tunsi kylmän väreen kulkevan selkäänsä pitkin. Hän tiesi, että hänen oli pakko yrittää.
Hän palasi selliinsä ja sulki silmänsä. Hän keskittyi mielessään siihen, mitä oli lukenut. Pelko, epätoivo ja tuska alkoivat väistyä. Hän tunsi, kuinka pimeys ympäröi häntä, mutta hän ei antanut periksi. Hän kutsui sieluja, jotka vaelsivat käytävillä. ”Tulkaa, auttakaa minut!” hän huusi.
Yhtäkkiä huoneen ilmanala muuttui. Kylmä tuuli puhalteli, ja varjot alkoivat tanssia seinillä. Aapo avasi silmänsä ja huomasi, että hänen ympärillään oli henkimaailman olentoja. Heidän silmänsä olivat täynnä surua ja kaipausta. ”Olemme jääneet tänne, emmekä voi löytää rauhaa,” yksi heistä sanoi. ”Vapauta meidät.”
Aapo tunsi, että tämä oli hänen hetkensä. Hän alkoi puhua, kaivaa esiin kaiken sen, mitä oli oppinut ja kokenut. Hän kertoi heille toivosta, rakkaudesta ja vapaudesta. Hän tunsi, kuinka heidän sielunsa alkoivat herätä, ja pimeys ympärillä alkoi väistyä.
Mutta juuri kun vapautus näytti mahdolliselta, vangit alkoivat herätä. He kuuntelivat Aapon sanoja ja tunsivat pelkoa. He tiesivät, että jokainen, joka uskalsi puhua pimeydelle, voisi myös herättää sen. Pian huone täyttyi uhkaavasta energiasta, ja Aapon ääni alkoi vaimeta.
”Ennustukset murskautuvat,” kuului kuiskaus pimeydestä, ”ja sielut vaeltavat ikuisesti.” Aapo tunsi, kuinka kaikki toivo hänen sisällään sammui. Hän oli yrittänyt, mutta pimeys oli voimakkaampi.
Aapo jäi vangiksi, ja vankilan käytävillä kuului jälleen vain hiljaisuus. Hänen sielunsa liikkui pimeydessä, ja ennustukset, jotka hän oli yrittänyt muuttaa, murskautuivat. Pimeys voitti jälleen kerran, ja vangit jatkoivat elämäänsä synkissä muureissa, unohtaen toivon ja valon.