Jäiset seinät, hiljainen toivon hehku sammuu. Kylmä vankila, jossa jokainen huone kätkee synkkiä salaisuuksia. Vankilan käytävillä kaikuvat askeleet, kuin kuoleman tuomion äänet. Vankilan ikkunoista näkyy vain harmaa taivas, joka ei koskaan anna lupaa auringolle paistaa.
Sofia istui yksinäisessä sellissään, seinät olivat karkeaa betonia, täynnä rakoja ja halkeamia, kuin hänen oman sydämensä kivut. Hän oli ollut siellä kuukausia, ehkä vuosia, eikä kukaan ollut tullut häntä katsomaan. Vain muisto vapaudesta oli jäljellä, ja sekin oli haalistunut ajan myötä. Ajatukset kiersivät kuin oravanpyörässä, eikä niistä saanut otetta.
Hän muisti, kuinka aikaisemmin hän nautti auringon lämmöstä, tuulen tuiverruksesta hiuksissaan. Nyt hän oli vain varjo entisestä itsestään, vailla toivoa, vailla tulevaisuutta. Yöt olivat erityisen pitkiä, ja jokainen ääni vankilassa sai hänen sydämensä hakkaamaan. Raskaampi hengitys, kuiskaukset käytäviltä, kaikki muistutti hänelle siitä, että hän oli vangittu.
Eräänä yönä, kun kuu valaisi sellin kylmiä seiniä, Sofia päätti, että hän ei voisi enää elää näin. Hän halusi vapautta, vaikka se tarkoittaisi vaarallisia tekoja. Hän alkoi suunnitella, kuinka voisi paeta. Hän tiesi, että se oli lähes mahdotonta, mutta toivo, se vähäinenkin, syttyi hänen sisällään. Hän alkoi kaivaa pientä reikää sellin nurkkaan, joka johtaisi ulos.
Päivät muuttuivat viikoiksi, ja vaivannäkö tuntui turhalta. Mutta hän ei antanut periksi. Hän tunsi, että hänen on pakko yrittää. Kun viimein reikään oli riittävästi tilaa, hän tunsi adrenaliinin virtaavan suonissaan. Vapaus oli vain muutaman askeleen päässä.
Yön pimeydessä hän hiipi käytävälle, sydän pamppaillen. Kylmä ilma tuntui raikkaalta, mutta jokainen varvasaskel saattoi olla hänen viimeisensä. Hän kuuli vartijoiden keskusteluja, ja pelko puristi hänen rintaansa. Mutta hän jatkoi eteenpäin, päättäen, että vaikka toivo oli sammunut, hän halusi silti taistella.
Kun hän viimein pääsi ulos, hän seisoi vankilan jäisten seinien edessä. Vapaus oli käsinkosketeltavissa, mutta samalla se tuntui kaukaiselta haaveelta. Pelko ja toivo taistelivat hänen mielessään. Hän tunsi, että vaikka hän oli paennut fyysisesti, hänen sisäinen vankilansa ei ollut vielä murtunut.
Ja niin, öinen taivas ylleen katsoessaan, Sofia ymmärsi, että vapaus ei aina merkitse pelastumista. Se voi olla myös taistelua itsensä kanssa. Jäiset seinät ympäröivät häntä yhä, mutta nyt hänellä oli mahdollisuus murtaa ne.