**Kadonneet muistit ja aikamatka menneisyyteen**
Kylmä, kostea ilta vankilan paksujen muurien sisällä. Kalle istui yksin sellissään, jonka rautaiset kalterit tuntuivat sulkeutuvan hänen ympärilleen entistä tiukemmin. Hän oli ollut täällä jo vuosia, ajatus ajasta oli kadonnut. Muistot menneisyydestä olivat kuin haamuja, jotka kävivät vaivaamaan hänen mieltään, mutta olivat aina vain ulottumattomissa.
Kalle muisti vain vilahduksia: kultaista aamua, jolloin hän juoksi vapaana metsän halki, ja naurua, joka kaikui kuin kaiku kaukana. Mutta mitä muuta? Kasvot, nimet — kaikki olivat hämärän peitossa. Hän oli unohtanut, miksi oli täällä, unohtanut rikoksen, joka oli tuominnut hänet tähän helvettiin.
Eräänä yönä, kun kuu valaisi sellin hämärää tilaa, Kalle kuuli hiljaista kuiskintaa. Se oli kuin kaukaa tuleva ääni, joka kutsui häntä. Hän nousi ylös ja käveli kaltereiden luo. Ääni oli voimakkaampi, ja se tuntui vetävän häntä puoleensa. Kalle painoi korvansa kaltereita vasten ja kuunteli tarkkaan.
”Muista minut”, ääni sanoi. ”Muista, mitä tapahtui.”
Ja sitten, kuin taikavoima olisi herättänyt muistoja, Kalle tunsi äkkiä kipinän. Kuvia alkoi virrata hänen mieleensä. Hän näki itsensä nuorena, seisomassa ystävänsä kanssa. He nauroivat, he suunnittelivat tulevaisuutta. Mutta sitten kuva muuttui tummaksi. Hän näki itsensä riitelemässä, näki veren valuvan. Se oli hetki, joka oli johtanut hänen tuomioonsa.
Kalle vaipui muistoihinsa, ja tunnelin hämärä alkoi ympäröidä häntä. Hän tunsi, että oli aika kohdata menneisyys. Hän sulki silmänsä ja keskittyi. Äkkiä hän tunsi itsensä vetävänsä voimakkaasti, kuin aikakone olisi temmannut hänet menneisyyteen.
Hän avasi silmänsä ja seisoi nyt samassa metsässä, jonka hän oli unohtanut. Aurinko paistoi kirkkaasti, ja tuuli suhisi puiden lehdissä. Hän näki ystävänsä, mutta tämä oli nuorempi, hymyilevä ja iloinen. Kalle tunsi sydämensä sykkivän; hän halusi juosta häntä kohti, halusi kokea tuon hetken uudelleen.
Mutta sitten muisto alkoi hämärtyä. Hän kuuli äänen, joka veti häntä takaisin. ”Et voi paeta,” se kuiskasi. ”Menneisyys ei katoa.”
Kalle nousi takaisin sellinsä kylmyyteen, sydän täynnä tuskaa. Hän ymmärsi nyt, että menneisyys oli osa häntä, eikä siitä ollut pakokeinoa. Kadonneet muistot olivat palanneet, ja hän oli jälleen vankilassa — ei vain fyysisesti, vaan myös henkisesti. Hän oli vangittu muistoihinsa, aikamatka oli päättynyt, ja hän oli jälleen yksin pimeydessä.