Kaupungin hämärä, salaisuuksia kätkevä metsä. Se oli paikka, jonne kukaan ei halunnut astua. Pimeys tuntui elävän, ja puut kuiskivat synkkiä salaisuuksia. Ihmiset pelkäsivät metsän syvyyksiä, mutta yksi nuori nainen, Mira, oli kyllästynyt pelkoon. Hän oli nähnyt liikaa – ystäviensä katoavan yksi kerrallaan, ja huhut siitä, mitä metsässä todella tapahtui, olivat kasvaneet kuin villi rikkaruoho.
Eräänä iltana, tumman pilvisen taivaan alla, Mira päätti, että nyt oli aika kohdata pelkonsa. Hän otti mukaansa vain taskulampun ja vanhan puukon, joka oli perintöä isoäidiltä. Hänen sydämensä sykähti, kun hän astui metsän reunalle. Ilma oli painostava, ja tuuli tuntui kuiskivan hänen nimeään.
Mira kulki syvemmälle metsään, jokainen askel tuntui raskaalta. Puut näyttivät sulkeutuvan hänen ympärilleen, kuin ne olisivat halunneet estää häntä pääsemästä eteenpäin. Hän tunsi raivon kasvavan sisällään. Miksi kukaan ei ollut uskaltanut tulla tänne? Miksi kaikki vain pakenivat pelkoa? Hänen ystävänsä ansaitsivat totuuden, ja hän oli valmis löytämään sen, vaikka se tarkoittaisi kohtaamista pimeyden kanssa.
Yhtäkkiä hän kuuli ääniä. Ne olivat kuin kaukaisia huutoja, täynnä tuskaa ja epätoivoa. Mira pysähtyi. Hän ei voinut vain kääntyä ja paeta. Hänen oli pakko löytää lähde, se, mikä oli vienyt hänen ystävänsä. Hän seurasi ääniä, kunnes saapui avaralle clearingille, jossa kuutamo valaisi maata.
Siellä, keskellä clearingia, seisoi vanha puu, sen oksat kuin pitkiä sormia, jotka tavoittelivat taivasta. Mira tunsi sydämensä jyskyttävän. Hän tiesi, että puu oli avain salaisuuksiin. Hän astui lähemmäs ja näki maassa vanhoja esineitä – rannekkeita, valokuvia, unohtuneita muistoja. Ne olivat todisteita siitä, että joku oli ollut täällä ennen häntä.
”Te ette voi vain unohtaa!” hän huusi raivostuneena. ”Te ette voi vain jättää meitä!”
Ääni, joka vastasi hänen huutoonsa, oli syvä ja kaikuvampi kuin mikään, mitä hän oli kuullut. ”Metsä ei unohda, mutta se vaatii hintansa,” se sanoi. ”Jos tahdot totuuden, sen on oltava sinulle rakasta.”
Mira tunsi vihaansa kasvavan, mutta hän tiesi, ettei voinut perääntyä. Hän oli valmis maksamaan hinnan, olipa se mitä tahansa. Hän halusi pelastaa ystävänsä ja paljastaa metsän salaisuudet, vaikka se tarkoittaisi taistelua pimeyttä vastaan.
Hän nosti puukkonsa, ja metsä ympärillä alkoi värähdellä. ”Tulkoon sitten!”, hän huusi. ”Mitä tahansa tämä on, minä olen valmis!”
Ja niin, kaupungin hämärä, salaisuuksia kätkevä metsä, avasi ovensa, ja Mira astui sisään päättäväisenä.