Kuun säteet paljastavat metsän unohtuneita tarinoita. Kyyneleet valuivat kasvoillani, kun astuin syvemmälle tähän synkkään metsään. Joka askel tuntui raskaalta, kuin painava taakka puristi rintaani. Muistin vielä sen illan, kun me olimme täällä yhdessä. Meidän naurumme kaikui puiden väliin, mutta nyt vain hiljaisuus valtasi paikan.
Metsä oli muuttunut. Entiset ystävämme, puut, näyttivät kuin nekin olisivat surullisia. Kuun kylmä valo paljasti vanhat jäljet, jotka kertoivat tarinoita menneistä ajoista. Mutta miksi? Miksi juuri minä jouduin kokemaan tämän? Taas kerran, sydämeni täyttyi vihasta. Viha, jota en voinut paeta. Viha niitä kohtaan, jotka olivat jättäneet jäljet, mutta eivät olleet jääneet.
Kävelin eteenpäin, kiukkuisen hengitykseni kaikuessa metsässä. Olin vannonut, että en antaisi periksi. En antaisi menneisyyden varjojen hallita elämääni. Mutta jokainen askel tuntui tuovan esiin muistoja, jotka olin yrittänyt haudata. Kuun valo himmensi toiveeni, ja viha roihahti entistäkin suurempana. Miksi tämä metsä ei antanut rauhaa?
Löysin itseni vanhan, rapistuneen puun alta. Sen juuret olivat syvällä maassa, kuin ne olisivat yrittäneet tarttua kiinni muistoihini. Tämä puu tiesi kaiken. Se oli nähnyt ystävyytemme, ilot ja surut. ”Miksi?” huusin ääneen. ”Miksi sinun piti jättää minut?” Kuu vastasi vain kylmällä hiljaisuudellaan.
Viha purkautui minusta, ja aloin hakata puun runkoa nyrkilläni. ”Et voi jatkaa näin!” karjuin. ”Et voi vain olla tässä, katsomassa, kun minä kärsin!” Kyyneleet valuivat jälleen, mutta nyt ne olivat sekoittuneet vihaan. Tämä metsä, tämä kuu, kaikki oli yhtä ja samaa. Niiden tarinat olivat minun tarinoitani, mutta ne eivät olleet koskaan valmiita.
Yhtäkkiä kuulin äänen, kuin tuulen kuiskauksen. ”Anna anteeksi,” se sanoi. ”Anna itsellesi anteeksi.” Jäin seisomaan paikalleni, sydän pamppaillen. Oliko tämä mahdollista? Voisinko todella päästää irti kaikesta tästä vihasta ja kivusta? Kuun säteet kimmelsivät ympärilläni, ja hetkeksi tunsin rauhoittuvan. Mutta viha oli edelleen läsnä, kuin varjo, joka ei koskaan jättäisi minua.
Metsä oli täynnä unohtuneita tarinoita, ja nyt se oli myös minun tarinani. Kuun säteet loistivat, mutta ne eivät voineet poistaa menneitä haavoja. Olin valmis kohtaamaan ne. En antanut vihani voittaa. Tämä metsä oli minun, ja minä olisin se, joka kirjoittaisi seuraavan luvun.