Kuutamoyö metsän siimeksessä, salaisuudet elävät. Kaikki näytti rauhalliselta, mutta syvällä puiden varjossa piilotteli jotain pelottavaa. Tuuli suhisi puiden latvoissa kuin kuiskaus, joka varoitti ohikulkijoita.
Elina astui syvemmälle metsään, sydän pamppaillen. Hän oli kuullut tarinoita tästä paikasta – tarinoita kadonneista sieluista ja pimeistä voimista, jotka odottivat oikeaa hetkeä iskeä. Silti uteliaisuus veti häntä puoleensa. Hän halusi paljastaa metsän salaisuudet, vaikka tiesi, että se saattoi olla hänen kohtalonsa.
Yhtäkkiä puiden välistä kuului ääni. Se oli kuin ikivanha murina, joka sai Elinan veren pakastumaan. ”Miksi olet täällä?” ääni kysyi, ja se kaikui hänen sisimmässään. Elina käänsi katseensa äänen suuntaan, eikä voinut uskoa silmiään. Siellä, varjojen keskellä, seisoi olento, jonka silmät hehkuivat kuin tähdet yöllä.
”Minä etsin totuutta”, Elina vastasi, vaikka pelko puristi hänen rintaansa. ”Miksi piilottelette täällä? Mitä salaisuuksia teillä on?”
Olento naurahti, mutta se ei ollut ystävällinen nauru. ”Totuus? Totuus on se, että metsämme on elävä. Se imee sisäänsä niitä, jotka eivät kunnioita sen voimaa. Meidän salaisuutemme ovat vanhoja ja synkkiä. Ne ovat kuin varjot, jotka seuraavat sinua, minne ikinä menet.”
Elina tunsi kylmän hien nousevan otsalleen. Hän ei ollut tullut tänne pelkäämään, mutta nyt pelko oli vallannut hänet. ”En aio kääntyä takaisin”, hän sanoi päättäväisesti. ”Haluan tietää, mitä täällä tapahtuu.”
Olento astui askeleen lähemmäksi, ja Elina huomasi, että sen varjot tanssivat hänen ympärillään. ”Hyvä on. Mutta valmistaudu, sillä totuus voi olla enemmän kuin pystyt kantamaan. Salaisuudet eivät ole vain metsän; ne ovat myös sinussa.”
Ja niin Elina astui syvemmälle metsään, pimeys ympäröi häntä kuin hunnun. Hän tiesi, että tämä yö muuttaisi kaiken. Kuutamoyön salaisuudet olivat valmiina paljastumaan, ja hän oli valmis kohtaamaan ne – vaikka se tarkoittaisi kaiken menettämistä.