Kylmä tila, unet haihtuneet, toivo hälvenee.
Rautaiset seinät ympäröivät häntä, ja jokainen hengenveto tuntui raskaalta kuin lyijy. Vankilan hämärä valo ei koskaan kirkastunut, ja päivä muuttui yöhön ilman eroa. Hän istui kammiossaan, yksinäisyys puristi häntä kuin kylmä käsi, joka ei koskaan hellittänyt otettaan.
Muistoja menneistä päivistä ei ollut jäljellä. Ne olivat kuin haamuja, jotka leijailivat hänen mielessään, mutta eivät koskaan saaneet muotoa. Hän muisti naurun, ystävänsä, jotka olivat kerran olleet hänen rinnallaan. Nyt heitä ei ollut enää. Kaikki oli jäänyt taakse, ja tulevaisuus tuntui yhtä synkältä kuin tämä kylmä tila.
Hän kuuli muiden vankien huudot ja valitukset käytäviltä, mutta ne olivat vain etäisiä kaikua, joka ei tavoittanut hänen sydäntään. Hän oli eristyksissä omista ajatuksistaan, ja toivo oli kuin savu, joka haihtui ilmaan. Hänelle oli kerrottu, että vapaus oli mahdollinen, mutta se tuntui niin kaukaiselta, niin mahdottomalta.
Yön pimeydessä hän tunsi itsensä unohtuneeksi. Kylmä betoni painoi hänen ruumistaan, ja sydän sykki hitaasti, ikään kuin sekin olisi luovuttanut. Hän sulki silmänsä ja yritti kuvitella valoa, mutta se oli vain haave. Kylmä tila, unet haihtuneet, toivo hälvenee.
Aika kului hitaasti, ja päivät muuttuivat viikoiksi, viikot kuukausiksi. Hän oppi elämään ilman unelmia, ilman toivoa. Hän oli vain varjo, joka vaelsi tämän julman paikan läpi, etsien rauhaa, jota ei koskaan löytynyt.
Kylmä tila, unet haihtuneet, ja toivo, se oli vain muisto, joka häipyi yöhön.