Kerran eräässä pienessä kylässä asui pikku kissa nimeltä Miau. Miau oli utelias ja rohkea, mutta hänellä oli myös yksi suuri ongelma: hän ei voinut pitää salaisuuksia. Eräänä päivänä Miau huomasi, että vanha rouva Elina, kylän rikkain asukas, oli piilottanut jotain arvokasta kotiinsa. Miau oli nähnyt, kuinka rouva kaivoi esiin kultaesineen, jonka loiste oli niin kirkas, että se sai kissan silmät kiilumaan.
Miau päätti, että tämä salaisuus oli liian iso pidettäväksi itsellään. Hän juoksi ympäri kylää ja kertoi kaikille, mitä oli nähnyt. ”Rouva Elina on kätkenyt kultaesineen! Se on valtava ja upea!”, hän huusi jokaiseen taloon, jonka ohitse juoksi.
Kyläläiset alkoivat kerääntyä rouva Elinan talon ympärille. He olivat uteliaita ja halusivat nähdä tämän salaperäisen kultaesineen. Pian koko kylä oli täynnä kuiskauksia ja jännitystä. Rouva Elina, joka oli kuullut hälyn, astui ulos talostaan vihaisena.
”Miksi te olette täällä? Miksi te häiritsette rauhaani?” hän karjui. Kyläläiset katsoivat toisiaan epäuskoisina. ”Miau sanoi, että sinulla on kultaesine!” joku rohkaistui sanomaan.
Rouva Elina katsoi Miau:ta, joka istui ylpeänä keskellä kylää. ”Sinä, pikku kissa, olet tuonut häpeän päälleeni! Salaisuudet ovat tarkoitettu pidettäväksi, eivätkä kerrottavaksi!” hän huusi vihaisesti.
Miau tunsi, kuinka häntä nolotti. Hän ei ollut tarkoittanut mitään pahaa, mutta nyt kaikki olivat vihaisia hänelle. Rouva Elina kääntyi kyläläisten puoleen. ”Te ette saa tulla tänne enää! Tämä on minun taloni, ja minun salaisuuteni ovat minun asioitani!”
Kyläläiset alkoivat poistua, pettyneinä ja vihaisina. Miau jäi yksin, ja hän ymmärsi, että joskus salaisuudet ovat syystäkin salaisuuksia. Hän oppi, että uteliaisuus voi johtaa ongelmiin ja että kaikki asiat eivät ole tarkoitettuja jaettaviksi.
Miau palasi kotiin, sydän raskaan, ja mietti, oliko kultaesine todella niin tärkeä, että sen vuoksi ystävyys ja rauha kylässä rikkoutuivat. Hän päätti, että ensi kerralla hän ajattelisi kaksi kertaa ennen kuin paljastaisi salaisuuksia.