Oli myrskyinen talvi-ilta, ja lumisade peitti vanhan talon kuin vaippa. Talo seisoi yksinäisenä metsän keskellä, sen ikkunat olivat pimeät ja ovet lukittuina. Olin kuullut tarinoita tästä paikasta — tarinoita salaisuuksista, jotka olivat piilossa sen seinien sisällä. En voinut vastustaa kiusausta tutkia sitä.
Astuin sisään kylmään, hylättyyn eteiseen. Lumi rapisi kengissäni, ja hengitykseni muodosti huuruisia pilviä ilmaan. Tuntui siltä, että talo oli elävä, että se tarkkaili minua. Muistan, kuinka sydämeni hakkasi rinnassani, kun aloin tutkia vanhoja huoneita, joissa aika oli pysähtynyt. Huonekalut olivat peittyneet pölyyn, ja seinillä roikkuvat valokuvat kertoivat tarinoita menneistä asukkaista.
Yhtäkkiä kuulin äänen, joka sai minut pysähtymään. Se oli kuisketta, kuin joku olisi kutsunut minua. Se tuli yläkerrasta. Vihaisesti kirosin itsekseni — miksi olin tullut tänne? Miksi olin antanut uteliaisuuteni voittaa järkeni? Mutta jokin voima veti minua ylös portaita, vaikka pelko kalvoi sisimpäni.
Yläkerrassa käytävä oli vielä pimeämpi, ja vain lumisateen ääni kuului ulkoa. Kuisketta kuului uudestaan, tällä kertaa selvemmin. ”Tule.” Se oli lähes vaativa. Jatkaessani eteenpäin löysin oven, joka oli raollaan. Työnsin sen auki, ja sisällä oli huone, joka oli täynnä vanhoja esineitä — vanha kirjoituspöytä, pölyiset kirjat ja erikoinen laatikko, joka näytti olevan lukossa.
Käsi täristen avasin laatikon, ja sen sisältä paljastui vanha päiväkirja. Avasin sen, ja sanani kaikuivat huoneessa: ”Olen vankina tässä talossa, enkä voi paeta.” Viha nousi rinnassani. Miksi kukaan ei ollut tullut hakemaan apua? Miksi kukaan ei ollut kuullut näitä huutoja?
Päiväkirja kertoi tarinoita petoksista, menneistä kiistoista ja kätketyistä aarteista. Se oli kuin ikkuna menneisyyteen, ja vihani kasvoi, kun ymmärsin, että tämä talo oli täynnä tuskaa ja salaisuuksia, joita ei ollut koskaan ratkaistu. Käännyin katsoakseni huonetta, ja silloin kuulin sen taas — ääni, joka kutsui minua, nyt äänekkäämmänä ja uhkaavampana.
”Tule, älä pelkää.” Olin jo tarpeeksi pelännyt. Jotenkin ymmärsin, että oli aika paeta tästä painajaisesta. Kiiruhdin alas portaita, mutta jokainen askel tuntui raskaalta, kuin talo olisi yrittänyt pidätellä minua. Lumisateen ääni voimistui, ja viimein pääsin ulos.
Juoksin metsän läpi, sydämeni pamppaillen, kunnes saavutin tietä. Käännyin vielä kerran katsomaan vanhaa taloa, joka peittyi lumisateeseen. Se oli kuin varjo menneisyydestä, täynnä vihaa ja salaisuuksia, jotka eivät koskaan saisi rauhaa. En voisi koskaan palata.