Tervetuloa unien maailmaan: seikkailu alkaa!
Kylmä, hämärä käytävä pitkin vanhaa vankilaa. Seinät olivat kosteita ja täynnä rapistuneita muistoja – jokainen naarmu ja halkeama kertoi tarinaa raskaista kohtaloista. Vankilan ovet olivat raskaat ja teräksiset, ne sulkeutuivat hitaasti, kuin ne haluaisivat nielemään kaiken valon.
Mikael istui yksinäisessä sellissään, joka oli vain muutaman neliömetrin kokoinen. Hänen ympärillään oli vain kova sänky, pieni ikkuna, josta ei päässyt valoa sisään, ja ovi, joka eristi hänet muusta maailmasta. Hän oli täällä jo viisi vuotta, ja aika tuntui pysähtyneen. Unet olivat ainoa pakokeino, mutta nekin olivat täynnä painajaisia.
Yön pimeydessä Mikael kuuli naisten itkua kaukaa. Se oli ääni, joka oli vaivannut häntä kuukausia. Hän tiesi, että vankilassa oli naisia, mutta hän ei ollut koskaan nähnyt heitä. Äänet kertoivat tarinoita epätoivosta ja pelosta, ja ne sekoittuivat hänen omiin muistoihinsa menneestä elämästä. Hän muisti perheensä, ystävänsä ja sen päivän, jolloin kaikki hänen unelmansa murskattiin.
Eräänä yönä Mikael heräsi siihen, että joku koputti hänen sellinsä oveen. Luukku avautui ja vartija katsoi häntä silmiin. ”Aika on tullut”, vartija sanoi kylmällä äänellä. Mikael nousi ylös, sydän pamppaillen. Hänet vietiin vankilan pimeisiin syvyyksiin, minne harvat olivat astuneet. Huoneessa, johon hänet vietiin, oli muita vankeja, kaikki yhtä pelokkaita ja epätoivoisia.
Heidän edessään seisoi vanha mies, joka näytti olevan johtaja. ”Täällä ei ole sääliä”, hän sanoi. ”Täällä on vain voimaa ja heikkoutta.” Mikael tunsi pelon valtaavan hänet, mutta samalla myös raivoa. Hän oli kyllästynyt olemaan uhri.
Kun yö eteni, Mikael ja muut vangit miettivät pakotietä. Heidän oli löydettävä keino paeta tästä painajaisesta. Yhdessä he suunnittelivat, ja toivo heräsi heidän sydämissään. Mutta vankilan muurit olivat korkeita, ja vartijat valvoivat jokaista liikettä.
Viikkojen kuluessa he onnistuivat kaivamaan tunnelin, joka johti vankilan ulkopuolelle. Yön pimeydessä he hiipivät ulos, peläten jokaista ääntä. Mutta vankilan vartijat olivat älykkäitä, ja heitä etsittiin joka puolelta.
Kun Mikael viimein pääsi ulos tunnelista, hän tunsi vapauden maun, mutta se oli lyhytkestoinen. Vartijat olivat odottamassa. Mikael jäi kiinni, ja hänet vietiin takaisin, mutta tällä kertaa hänen sydämessään oli jotain, mitä ei voitu ottaa pois – toivo ja tahto elää. Hän ei ollut enää vain uhri; hän oli taistelija, ja hänen tarinansa ei ollut vielä ohi.
Vankilan ovet sulkeutuivat jälleen, mutta Mikaelin silmissä paloi tulevaisuuden kipinä. Hän tiesi, että eräänä päivänä hän vielä pääsisi pakoon, ja silloin unet eivät enää olisi painajaisia, vaan uusia mahdollisuuksia.