Vankilan kylmänseinän takana kaikuu hiljaisuus. Kylmä ja kova betoni ympäröi jokaista askeletta, ja vain satunnainen vesipisara särkee tämän painostavan rauhan. Vankilassa aika tuntuu pysähtyneen; päivät sulautuvat toisiinsa, ja yön pimeys nielee kaiken valon.
Jari istuu sellissään, miettien elämäänsä. Hänen kasvonsa ovat kalpeat, ja silmissään on surumielinen loiste. Hän muistaa hetket ennen vankilaa: ilot, surut, ystävät. Nyt kaikki tuntuu kaukaiselta unelta. Hänen rikoksensa, tuo synkkä hetki, on tuonut hänet tänne – paikkaan, jossa toivo on harvinaista ja pelko on jatkuva kumppani.
Yksi seinän takana on Simo, vanha konna, joka on ollut täällä vuosia. Hänen äänensä on kuin kuiskaus tuulen mukana, kun hän kertoo tarinoita menneistä ajoista. Jari kuuntelee ahnaasti, mutta samalla hän tuntee sydämensä painuvan yhä syvemmälle epätoivoon. Simolla ei ole enää paluuta, eikä hän halua, että Jari seuraa samaa polkua.
Pimeänä yönä sellin oven takaa kuuluu avaimen kalinaa. Vartija astuu sisään, ja Jari tietää, että hänen aikansa on jälleen tullut. Hänet viedään hämäriin käytäviin, joissa jokainen askel vie syvemmälle vankilan sydämeen. Siellä on eristysselli, paikka, jossa toivo katoaa täysin. Jari tuntee kylmän kouristavan hänen vatsassaan.
Kun hän astuu selliin, ovi kolahtaa takanaan, ja hän jää yksin pimeyteen. Seinät tuntuvat sulkeutuvan hänen ympärilleen, ja ahdistus valtaa hänen mielensä. Hän muistaa vielä hetken, jolloin hän tunsi itsensä vapaaksi, mutta se tuntuu nyt vain kaukaiselta muistolta.
Vankilan kylmänseinän takana hiljaisuus ei ole rauhoittavaa. Se on kuin haudan hiljaisuus, joka odottaa. Jari sulkee silmänsä ja kuuntelee. Jossain kaukana kuuluu vielä elämän ääniä, mutta ne haipuvat nopeasti. Hän tajuaa, että tässä paikassa on vain kuolemaa ja häilyvää toivoa, joka on hiljalleen sammunut.
Vankilassa ei ole tulevaisuutta, vain menneisyys, joka kääntää veitsen hänen sydämessään. Ja niin, Jari istuu siellä yksin, vankilan kylmänseinän takana, hiljaisuuden keskellä, odottaen jotakin, mitä ei koskaan tule.