**Vankilan varjoista: viimeinen pakoyritys**
Tummat pilvet roikkuivat taivaalla, kun Matti istui kylmässä sellissään. Hänen ympärillään kaikui metallisten ovien kolina ja kaukaiset huudot, jotka muistuttivat häntä vankilan ankarasta arjesta. Kolme vuotta oli kulunut siitä, kun hänet tuomittiin murhasta – rikoksesta, jonka hän ei ollut tehnyt. Nyt hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin yrittää paeta.
Matti oli suunnitellut pakoyrityksensä huolellisesti. Hän oli kuunnellut vartijoiden keskusteluja ja tarkkaillut heidän liikkeitään. Hän tiesi, että vankilan turvallisuus oli tiukkaa, mutta hän oli päättänyt ottaa riskin. Hän ei voinut jäädä tänne loppuelämäkseen.
Yön pimeydessä, kun suurin osa vangeista oli vaipunut uneen, Matti hiipi sellistään. Hän oli onnistunut löytämään vanhan, ruosteisen rautaputken, jota hän oli käyttänyt kaivamaan pienen tunnelin sellinsä nurkasta. Tunneli oli ahdas, ja se oli vaatinut kuukausien työn, mutta nyt se oli valmis.
Kun Matti pääsi tunnelin suulle, hänen sydämensä hakkasi kiivaasti. Hän tiesi, että vartijat tekisivät kierroksia, mutta hän oli laskenut ajan tarkasti. Hän ryömi tunnelin läpi, joka tuntui loputtomalta. Kylmä maa tuntui kovalta, ja hengitys oli vaikeaa, mutta hän ei voinut pysähtyä. Vapaus odotti häntä tunnelin toisessa päässä.
Lopulta hän pääsi ulos tunnelista. Hän nousi ylös ja tajusi olevansa vankilan takapihalla. Kuu valaisi maata, ja Matti näki vankilan muurin kohoavan korkealle edessään. Hän oli niin lähellä, mutta muuri oli este, jota ei voinut ylittää pelkästään voiman avulla. Hänellä oli vain yksi mahdollisuus – juosta.
Matti juoksi niin nopeasti kuin jalat kantoivat. Hän kuuli vartijoiden huudot takanaan, mutta adrenaliini virtasi hänen suonissaan. Hän tiesi, että jos hän jäisi kiinni nyt, seuraukset olisivat kohtalokkaat. Hän juoksi kohti metsää, joka ympäröi vankilaa, ja hänen sydämensä löi kuin raskaampi lyönti.
Metsässä oli pimeää ja täynnä uhkia, mutta se oli myös hänen ainoa turvapaikkansa. Hän piiloutui puiden taakse ja kuunteli vartijoiden ääniä, jotka kaikuvat kauempana. Hän tiesi, että hänen oli pysyttävä hengissä ja löydettävä tie pois tästä painajaisesta.
Kuitenkin, kun aamun ensimmäiset valonsäteet alkoivat tunkeutua metsän läpi, Matti tunsi epätoivon hiipivän mieleensä. Hän oli paennut, mutta minne hän menisi? Vankilan varjot seurasivat häntä, eikä hän voinut paeta menneisyyttään. Hän oli edelleen vanki, vaikka oli fyysisesti vapaa.
Viimein hän päätti: hänen oli pakko palata. Hän ei voinut elää pelossa ja pakokauhun kanssa. Hän kääntyi ympäri ja lähti takaisin kohti vankilaa. Kun hän astui takaisin sen kylmään varjoon, hän tiesi, että oli vain ajan kysymys, ennen kuin hän päätyisi uudelleen selliinsä. Mutta tällä kertaa hän oli vapaaehtoisesti valinnut sen – hänen pakoyrityksensä oli epäonnistunut, mutta hänen sielunsa oli silti vapaa.