**Varjot vaalivat toivon, muurit estävät valon**
Kylmä tuuli puhalsi vankilan pihoilta, kulkien rautateiden yli ja saaden vanhat, rapautuneet muurit värähtämään. Tämä oli paikka, jossa toivo oli käynyt harvinaiseksi vieraaksi, ja jokainen päivä tuntui pitenevän kuin ikuisuus.
Vankilan käytävillä kaikuivat askeleet, raskaat ja monotoniset. Vangit liikkuivat kuin varjot, heidän silmänsä peilivät menneitä unelmia ja kadotettuja unelmia. Heidän kasvoillaan ei ollut elonmerkkejä, vain kuluneet piirteet ja syvät, tummat silmänaluset. He elivät muureissa, jotka ympäröivät heitä kuin kahleita, estäen valon pääsyn heidän sydämiinsä.
Eräänä päivänä, kun aurinko nousi harmaiden pilvien ylle, yksi vangeista, nimeltään Jussi, päätti, että hänen oli pakko löytää keino paeta. Hän oli ollut täällä jo viisi vuotta, ja aikaisemmin hän oli ollut täynnä toivoa. Mutta nyt, muurit olivat muuttaneet hänet varjoksi itsestään. Jussi kaipasi valoa, joka oli jäänyt hänen ulottumattomiinsa.
Jussin mielessä kyti suunnitelma. Hän oli kuullut tarinoita muista vangeista, jotka olivat onnistuneet pakenemaan, ja hän oli päättänyt, että hänestä tulisi seuraava. Yöt olivat hänen parhaat ystävänsä, sillä silloin hän saattoi kuiskata unelmiaan tähdille, jotka eivät koskaan vastanneet. Hän alkoi kaivaa käytävän seinästä pienen reiän, toivoen, että se johtaisi vapauteen.
Päivät muuttuivat viikoiksi, ja viikonloput hämärtyivät yön tummuuteen. Jussin kädet olivat verillä ja hänen sielunsa oli yhä raskas, mutta pakoreissu oli hänen ainoa pelastuksensa. Hän tunsi varjojen vaalivan hänen toivoaan, mutta muurit estivät valon pääsyn hänen sydämeensä.
Eräänä yönä, kun kuu valaisi vankilan pihamaata, Jussi päätti, että nyt oli aika. Hän hiipi käytävien läpi, sydän pamppaillen, ja saapui reikänsä luo. Hän puristi itsensä läpi, ja tunne vapaudesta täytti hänet. Mutta kun hän pääsi ulos, hänen edessään avautui vain toinen muuri – vankilan korkeat aidat ja valvontakamerat. Hän oli vain siirtynyt yhdestä vankilasta toiseen.
Jussi kaatui maahan, kyynelten valuessa hänen kasvoilleen. Varjot, jotka olivat vaalineet hänen toivoaan, olivat nyt vain muistoja, ja muurit, jotka olivat estäneet valon, olivat vahvempia kuin koskaan. Hän ymmärsi, että vapaus ei ollut vain fyysistä, vaan myös henkistä. Hän voisi paeta, mutta muurit hänen mielessään pysyisivät aina.
Ja niin hän istui vankilan pihalla, pimeydessä, varjojen ympäröimänä, toivoen, että jonain päivänä hän löytäisi valon, joka voisi murtaa hänen sisäiset muurinsa.