Oli synkkä ja myrskyinen ilta, kun Anna seisoi yksin huoneessaan. Hän tunsi vihaansa pulppuavan sisällään kuin tulivuori, valmis purkautumaan. Hän oli kamppaillut viime kuukausina, ja tuntui siltä, että maailma oli heittänyt hänelle vain esteitä. Työpaikan paineet, ihmissuhteiden ongelmat ja loputtomat odotukset saivat hänet kyseenalaistamaan kaiken.
”Haluatko, että annan periksi?!” hän huusi peilille, ikään kuin se olisi ollut hänen vihollisensa. ”Miksi elämä on niin vaikeaa? Miksi jokainen askel tuntuu niin raskaalta?” Viha ei ollut vain tunne; se oli voima, joka sai hänet liikkeelle. Anna muisti ystävänsä, Liisan, sanat: ”Yhdessä voimme voittaa kaikki haasteet.” Ne kaikuivat hänen mielessään kuin mantra, joka sai hänet epäilemään. Miten yhdessä? Kuka oli koskaan ollut hänen puolellaan?
Hän otti puhelimen käteensä ja soitti Liisalle. ”Miksi et ole ollut paikalla, kun tarvitsin sinua?” hän purki tunteensa suoraan linjalle. ”Olen yksin, ja tämä on liian paljon! En jaksa enää.” Liisa kuunteli rauhassa ja vastasi: ”Anna, tiedän, että elämä on vaikeaa. Mutta me voimme kohdata tämän yhdessä. Älä anna vihaasi tai pelkoasi murskata sinua.”
Anna huokaisi syvään. Hän tunsi, kuinka viha alkoi haihtua, mutta se ei ollut aivan niin helppoa. ”Miten voit olla niin varma? Oletko sinäkin kokenut tätä?” hän kysyi epäillen. ”Olen, ja tiedän, että yhdessä voimme voittaa kaikki haasteet. Meidän on vain otettava askel kerrallaan.”
Vihdoin Anna ymmärsi, että vaikka maailma oli vastassa, hänellä oli ystävä, joka oli valmis taistelemaan hänen rinnallaan. Viha muuttui päättäväisyydeksi. Hän päätti, ettei antaisi periksi. ”Okei, let’s do this. Yhdessä. Me selviämme tästä.” Ja niin Anna astui ulos huoneestaan, valmis kohtaamaan haasteet, ei enää yksin, vaan yhdessä ystävänsä kanssa.