Yksin, kaksin, kolmisin: ystävyyden voimalla
Kaupungin kaduilla raikui kiukkuinen huuto. Se oli Anna, joka kulki yksin, sydän täynnä pettymystä ja vihaa. Hänen ystävänsä, Laura ja Miika, olivat jättäneet hänet pulaan, ja nyt hän tunsi itsensä hylätyksi. Miksi? Miksi he eivät olleet tukeneet häntä, kun hän tarvitsi heitä eniten?
Anna pysähtyi kadun varteen, ja hänen mielessään pyörivät kiukkua herättävät ajatukset. Hän muisteli hetkiä, jolloin he olivat yhdessä, nauraneet ja jakaneet salaisuuksia. Nyt kaikki tuntui olevan vain muistoa, ja viha kasvoi hänessä kuin myrsky.
Kuitenkin, kun hän katsoi ympärilleen, hän näki jotain, joka sai hänen sydämensä hieman rauhoittumaan. Laura ja Miika tulivat hänen suuntaansa. Heidän ilmeensä olivat vakavat, ja silmissään oli anteeksipyynnön sävy. Laura astui askeleen lähemmäksi. ”Anna, me olemme pahoillamme. Meidän oli tarkoitus olla siellä, mutta… asiat menivät pieleen.”
Viha nousi jälleen pintaan. ”Asiat menivät pieleen? Teidän olisi pitänyt olla kanssani! En voi uskoa, että olette vain jättäneet minut yksin!” Anna huusi, ja hänen äänensä kaikui tyhjillä kaduilla.
Miika, joka oli aina rauhallinen, yritti puhua. ”Me todella välitämme sinusta. Me teemme virheitä, mutta ystävyys on tärkeämpää kuin mikään muu. Voitko antaa meille mahdollisuuden korjata asiat?”
Anna käänsi katseensa pois, mutta hänen sydämessään oli pieni toivon kipinä. Ystävyys, se oli ollut heidän vahvin side. Vaikka viha puristi häntä kuin pihdit, hän tiesi, että ilman ystäviä hän olisi vieläkin yksinäisempi.
”Yksin, kaksin, kolmisin”, hän mutisi itsekseen. ”Ystävyyden voimalla.”
Hän tunsi, kuinka viha alkoi laantua ja tilalle tuli surumielinen rauha. ”Ehkä, ehkä me voimme yrittää uudelleen”, hän sanoi hiljaa.
Laura ja Miika hymyilivät, ja he kaikki tiesivät, että tämä hetki oli tärkeä. Ystävyys ei ollut täydellistä, mutta se oli todellista, ja yhdessä he voisivat voittaa kaikki esteet. Yksin he olivat heikkoja, mutta yhdessä he olivat vahvoja.