Yksinäinen matka tähtitaivaan alla
Yön pimeys ympäröi minua kuin tiheä, painava peitto. Tähtitaivas loisti kirkkaana, mutta se ei lohduttanut. Olin yksinäinen, ja viha puristi sydäntäni kuin rautakoura. Miksi olin täällä, yksin, kun kaikki muut nauttivat toistensa seurasta? Joka puolella kuulin iloiset naurut ja keskustelut, mutta itse kuljin hiljaa, jalkani painautuivat maahan kuin ne olisivat valuneet hiekkaan.
Katsoin taivaalle, ja tähdet tuijottivat takaisin, kuin ne olisivat nauraneet minulle. ”Miksi juuri minä?” ajattelin. Kuka oli päättänyt, että minun oli kohdattava tämä tuska? Viha nousi rinnassani, ja halusin huutaa, mutta ääni tukahdutettiin kurkkuuni. Kyyneleet valuivat poskiltani, ja viha oli se, mikä sai minut jatkamaan. En voinut antaa periksi.
Jatkoin matkaani, kulkien pitkin hiljaista polkua. Jokainen askel tuntui raskaalta, ja jokainen hengenveto oli taistelua. Muistot menneistä hetkistä, jolloin olin onnellinen, vain lisäsivät vihaani. Miksi ne olivat kadonneet? Miksi minä olin jäänyt tänne, yksin tähden alla, kun kaikki muu oli edessäni?
Olin valmis taistelemaan. Taistelemaan tätä yksinäisyyttä vastaan, taistelemaan niitä tähtiä vastaan, jotka näyttivät minulle vain pimeyden. Käännyin katsomaan taivasta, ja huusin: ”Miksi ette auta minua? Miksi ette tuo minulle ystäviä?” Vastaukset jäivät kuulumattomiin, vain tuuli kuiskasi korvissani. Se ei ollut riittävä lohtu.
Viha muuttui päättäväisyydeksi. En voisi jäädä tähän tilaan, en voi antaa periksi. Jos tähtitaivas ei tarjoa minulle lohtua, luon omani. Jatkan matkaa, vaikka se olisi kivinen ja vaikea. Yksinäinen, mutta vahva. Vihani ei ole heikkoutta, vaan voimaa, joka vie minut eteenpäin.
Ja niin jatkoin matkaani, tähtitaivaan alla, päättäväisenä ja vihaisena. Yksinäinen matkani oli vasta alussa, ja vaikka tunsin vihaani, tiesin, että se johtaisi minut kohti uusia mahdollisuuksia. Minä en antaisi periksi.