Yksinäinen vanki, kuu loistaa kylmässä häkissä. Hänen nimensä oli Aleksi, ja hän oli viettänyt vuosia eristyksissä, kaukana muista. Pimeät, kosteat seinät ympäröivät häntä, ja vain pieni, rautaristikkoinen ikkuna antoi hänelle mahdollisuuden nähdä ulkomaailman. Kuu valaisi yön, mutta se ei tuonut lohtua – vain kylmää muistutusta siitä, että vapaus oli kaukana.
Aleksi istui kovan, karkean sängyn reunalla, muistaen aikoja ennen tätä. Hän muisti, kuinka nautti elämän yksinkertaisista asioista: auringonpaisteesta, tuulen huminasta puissa, ja naurun äänistä ystävien ympärillä. Nyt kaikki tuntui olevan vain kaukainen uni, hämärä muisto, joka haihtui yhä kauemmas.
Yön pimeydessä Aleksi kuuli muiden vankien ääniä kaukaa. Heidän naurunsa ja kirouksensa sekoittuivat yhteen, mutta hänelle ne olivat vain kiusallisia muistoja ystävyydestä, jota hän ei koskaan saanut kokea täällä. Hän tunsi itsensä eristyksiin tuomituksi, kuin häkissä oleva lintu, joka katsoi taivasta, mutta ei koskaan voisi lentää.
Kuu jatkoi valaistessaan hänen häkkiään, ja Aleksi tunsi sen kylmän valon ihollaan. Se muistutti häntä siitä, kuinka elämän kauneus oli vain vaivoin saavutettavissa, kuinka se saattoi kadota silmänräpäyksessä. Hänen sydämensä oli täynnä kaipausta, ja jokainen yö tuntui yhä pidemmältä kuin edellinen.
Eräänä yönä, kun kuu oli täysikuu ja sen valo valaisi kaiken kirkkaana, Aleksi teki päätöksen. Hän halusi vapautua, ei vain fyysisesti, vaan myös mielessään. Hän alkoi kirjoittaa muistiinpanoja, kaivertaen ajatuksiaan puiseen sänkyyn. Hän kirjoitti vapaudesta, toivosta ja unelmista – asioista, joita hän halusi vielä kokea.
Aika kului, ja yöt vaihtuivat päiviksi. Kuu nousi ja laski, mutta Aleksi jatkoi kirjoittamista. Hän tunsi, kuinka sanat alkoivat vapauttaa häntä, kuinka ne muuttuivat siltoiksi, jotka yhdistivät hänet maailmaan, josta hän oli eristyksissä. Hän ei ollut enää vain vanki; hän oli tarinankertoja, unelmoija.
Kun kuu viimein laski, ja pimeys valtasi yön, Aleksi katsoi ikkunastaan. Hän tiesi, että vaikka hän oli vankina, hänen mielensä oli vapaa. Ja niin hän jatkoi kirjoittamista, kunnes viimeinen täysikuu laski horisonttiin.