**Yksinäisyyden kalterit: tarina eristyksestä**
Kylmä tuuli puhalsi kaupungin hämärissä sokkeloissa, ja pimeys tuntui syövyttävän kaiken elämän ympäriltään. Sari istui yksin pienessä, tunkkaisessa huoneessaan, jonka ikkunat olivat peitettyjä paksuilla rautakaluilla. Hän tunsi itsensä kuin vankiksi omassa elämässään, eristyksissä maailmasta, joka oli täynnä ääniä ja värejä, mutta johon hän ei enää päässyt.
Päivät muuttuivat viikoiksi, viikot kuukausiksi, ja Sari huomasi ajan kuluvan kuin hiekka sormien välistä. Hänen sydämensä oli täynnä vihaa – vihaa itseään kohtaan, vihaa niitä kohtaan, jotka olivat pettäneet hänet, ja vihaa maailmaa kohtaan, joka oli unohtanut hänen olemassaolonsa. Hän muisteli aikoja, jolloin hän nautti elämästään, ystävistään ja unelmistaan. Nyt kaikki tuntui niin kaukaiselta, kuin muisto, joka oli haalistunut ajan myötä.
Sarin mielessä pyöri kysymyksiä, joihin ei ollut vastauksia. Miksi hän oli jäänyt yksin? Miksi kukaan ei tullut auttamaan? Hän huusi ääneen, mutta huudot jäivät vangiksi huoneen neljän seinän sisälle. Kukaan ei kuullut. Kukaan ei välittänyt. Hän oli kuin haamu, joka vaelsi omassa elämänsä vankilassa.
Eräänä yönä, kun kuu valaisi huoneen synkkiä nurkkia, Sari päätti, että riitti. Hän ei halunnut olla enää vanki omassa mielessään. Hän halusi vapautua. Hän nousi ylös ja käveli ikkunan luo. Hän katsoi ulos, ja vaikka kalterit estivät näkemästä, hän tunsi tuulen kasvoillaan. Se oli kuin lupaus, että ulkopuolella oli jotain enemmän – jotain, mitä hän kaipasi.
Sari avasi ikkunan, ja raaka, kylmä ilma virtasi sisään. Hän tunsi sen puhdistavan vaikutuksen, kuin se olisi pyyhkinyt pois kaikki hänen pelkonsa ja epätoivonsa. Hän katsoi alas kadulle, joka oli tyhjillään, mutta jossain kaukana kuului elämän ääniä – naurua, musiikkia, ihmisten keskusteluja. Se tuntui kuin kutsu.
Hän teki päätöksen. Hän ei voinut jäädä tähän kaltereiden taakse, ei enää. Sari tarttui kaltereihin ja väänsi niitä kaikin voimin. Ne tuntuivat aluksi raskailta, mutta hänen sisäinen vihansa antoi hänelle voimaa. Hän repi kaltereita irti, yksi kerrallaan, kunnes viimein yksi niistä murtui ja putosi maahan. Hän tunsi vapautumisen tunteen vyöryvän ylitseen.
Sari astui ulos huoneestaan, ja vaikka hän tiesi, että maailma oli pelottava ja arvaamaton, hän tunsi elämän virtaavan suonissaan. Hän oli valmis kohtaamaan sen, mikä häntä odotti. Yksinäisyyden kalterit olivat murrettu, ja nyt hän astui kohti tuntematonta, sydän sykkiessä toivosta ja vihan sijaan päällimmäisenä tunteena.
Hän ei enää ollut vanki. Hän oli vapaa.