**Yön varjot: koston aika kylmän kiven alla**
Kylmän, karun vankilan muurit kohosivat korkeina taivasta kohti, kuin vankina olevan ihmismielen ahdistus. Yön pimeys peitti kaiken alleen, ja vain vaimea valo valui raoista, heijastaen varjoja kalterien taakse. Vankilan käytävillä kaikui askeleiden kaiku, mutta siellä ei ollut ketään. Kaikki olivat omissa selleissään, mielen sisällä käynnissä olevassa taistelussa.
Aleksi oli ollut vankilassa jo viisi vuotta. Hänen elämänsä oli mennyt pilalle tuon yhden, kohtalokkaan yön myötä, jolloin kostonhimonsa oli ajanut hänet tekemään asioita, joita hän ei koskaan ollut kuvitellut tekevänsä. Kaikki oli alkanut, kun hänen sisarensa, Elina, oli tapettu. Kostonhalu oli sytyttänyt Aleksiin tulen, joka ei sammunut edes vankilan kylmyydessä.
Hän oli vankilan pelätyin mies – ei siksi, että hän olisi ollut fyysisesti vahva, vaan koska hänen katseensa kantoi mukanaan synkkiä salaisuuksia ja kostonhalua, joka oli syönyt häntä sisältä. Hän oli vannonut kostavansa Elinan kuoleman, ja vankilan seinät olivat vain este, jota hän yritti ylittää mielessään joka päivä.
Yön pimeydessä Aleksi kuuli ääniä. Ne olivat vaimeita kuiskauksia, jotka kantautuivat seinien läpi. Hän tiesi, että muut vangit puhuivat hänestä – pelkäsivät häntä. Hän oli saanut maineen, ja se saattoi olla hänen ainoa voimansa. Yhtenä yönä, kun kuu nousi korkealle taivaalle, hän päätti, että kosto ei saisi enää odottaa.
Aleksi suunnitteli pakonsa. Hän oli tarkkaillut vartijoita, oppinut heidän aikataulunsa ja heikkoutensa. Hän tiesi, että hänen oli toimittava nopeasti ja salaa. Yön varjot peittivät hänen askeleensa, kun hän hiipi käytäviä pitkin kohti vankilan vanhaa, unohtunutta osaa. Siellä hän oli kuullut huhuja muista, jotka olivat yrittäneet paeta, ja hän aikoi käyttää hyväkseen heidän tyhjiksi jääneitä solujaan.
Kun hän viimein pääsi ulos sellistään, hänen sydämensä jyskytti kuin rumpu. Hän tunsi pelon ja adrenaliinin yhdistelmän virtaavan suonissaan. Hän kulki varoen, jokainen askel oli kuin tanssia kuoleman kanssa. Hän tiesi, että koston hetki oli lähellä, mutta ensin hänen oli päästävä vapauteen.
Yön pimeydessä Aleksi sai viimein kiinni vapaudestaan. Hän murtautui ulos vankilan porteista, mutta samalla hän tiesi, että kosto ei ollut vielä valmis. Hänellä oli vain yksi ajatus mielessään: löytää Elinan murhaaja ja kostaa. Kylmä kivi, joka oli ollut hänen vankilansa ja vankinsa, ei voinut pidätellä häntä enää.
Koston aika oli tullut, ja yön varjot seurasivat häntä, kun hän juoksi pimeyteen, sydän täynnä vihaa ja kaipuuta.