**Ystävyys hauraana: vankilassa yksinäisyyden varjot**
Pimeä vankilakäytävä oli kuin elävä olento, joka hengitti kylmää ilmaa. Seinät olivat karkeaa betonia, ja niiden pinnalla näkyi vuosien kuluttama lika ja aika. Kaukana, heikosti kuultavana, kuului kaltereiden kolina, kun vangit liikkuivat omissa eristyksissään. Yksinäisyys oli tässä paikassa normaali olotila, mutta jotkut olivat löytäneet toisiaan.
Kalle oli ollut vankilassa jo kolme vuotta. Hänen ystävänsä, Jari, oli tullut sisään vain muutama kuukausi sitten. Aluksi Kalle oli epäillyt, voisiko heistä tulla ystäviä. Vankilan ankarissa olosuhteissa ystävyys oli hauras kuin hento hämähäkinverkko, joka saattoi katketa yhdestäkin väärästä liikkeestä.
Kalle ja Jari tapasivat ensimmäisen kerran, kun heidät oli pakotettu jakamaan sama selli. Kalle oli hiljainen ja varautunut, mutta Jari oli kuin vastakohta – puhelias ja avoin. Aluksi Kalle ei tiennyt, kuinka suhtautua häneen. Mutta pian he alkoivat jakaa tarinoitaan, unelmiaan ja pelkojaan. Ystävyys alkoi kehittyä, kuin pieni kasvi, joka kasvaa tiheässä metsässä.
Kuitenkin vankilan arki oli armoton. Päivät menivät hitaasti, ja yöt olivat täynnä painajaisia. Vankilan säännöt olivat tiukat, ja jokainen virhe saattoi johtaa rangaistukseen. Kalle ja Jari olivat varovaisia, mutta vankilassa oli aina riski, että joku heistä saattaisi joutua eristyksiin. Se pelko painoi heidän mieliään kuin raskas kivi.
Eräänä iltana, kun he istuivat sellin hämärässä, Jari avasi sydämensä. Hän kertoi menneisyydestään, perheestään ja siitä, kuinka oli ajautunut väärille teille. Kalle kuunteli tarkkaavaisena, ja heidän ystävyytensä syveni entisestään. Mutta samalla Kalle huomasi, että Jarin silmissä oli jotain synkkää; kaipuuta vapauteen, mutta myös pelkoa siitä, mitä tulevaisuus toisi tullessaan.
Pian Jarin käyttäytyminen alkoi muuttua. Hän alkoi vetäytyä sisäänsä ja väisteli Kallea. Kalle tunsi huolta ystävänsä puolesta ja yritti puhua hänelle. Mutta Jari vain murisi jotain huonosta mielialastaan. Kalle tunsi itsensä avuttomaksi, kun hän näki ystävänsä painuvan syvemmälle yksinäisyyteen.
Yksi yö, kun Kalle heräsi kammottaviin ääniin, hän huomasi, että Jari oli kadonnut. Kalle riensi käytävälle, sydän pamppaillen pelosta. Hän löysi Jarin eristyssellistä, missä tämä istui yksin, katsoen tyhjyyteen. Kalle yritti lohduttaa häntä, mutta Jari hymyili surullisesti ja sanoi: ”Ystävyys ei riitä, kun seinät ovat näin korkeat.”
Kalle ymmärsi, että yksinäisyys oli pelottavampi vihollinen kuin mikään muu. Hän tunsi itsensä voimatonta, kun hänen ystävänsä hajoaminen oli kuin hiljainen tuho, joka tapahtui hänen silmiensä edessä. Ystävyys, joka oli alkanut kasvaa, oli nyt uhattuna. Kalle ei tiennyt, kuinka pelastaa Jari, mutta hän päätti olla valmis taistelemaan.
Yksinäisyys vankilassa oli armoton, mutta Kalle ei antanut periksi. Hän piti kiinni ystävyydestä, vaikka se oli hauras ja uhattu. Koska jopa pimeässä vankilassa, ystävän tuki saattoi olla se ainoa valo, joka kykeni repimään varjot kappaleiksi.