Epäillyn lääkärin psykiatrinen arviointi alkoi synkässä sairaalassa, jossa valkoiset seinät tuntuivat sulkeutuvan yhä tiukemmin epäillyn ympärille. Hän oli ollut pidätettynä useita viikkoja, ja nyt hänen mielenterveytensä oli asetettu kyseenalaiseksi. Terveydenhuollon ammattilaiset, jotka kävivät hänen kanssaan keskusteluja, katsoivat häntä tarkasti, ikään kuin etsien merkkejä hulluutta tai epätoivoa hänen silmistään.
”Deal with it,” hän mutisi itsekseen, samalla kun muisti palasi hetkiin, jolloin hän oli pelastanut ihmishenkiä. Nyt hän oli itse uhri, vangittuna oman mielen pimeyteen ja yhteiskunnan tuomion alle. Psykologiset testit ja käyttäytymisen havainnointi tuntuivat vain lisäävän hänen ahdistustaan. Kysymyksistä, jotka olivat aiemmin olleet hänen elämänsä ydin, oli tullut hänen tuomionsa; jokainen vastaus tuntui vain syventävän hänen kuiluaan.
Hänen mielensä vaelteli menneisyyden muistojen sokkeloissa, ja hän tunsi yhä kipua niistä, joille hän oli antanut toivoa. Nyt hän oli vain varjo entisestä itsestään, ja sairaalan kylmä ilmapiiri ei antanut mitään lohtua. Psykiatrinen arviointi ei ollut vain muodollisuus, se oli hänen viimeinen mahdollisuutensa löytää rauha tai edes ymmärrys siitä, miten hän oli ajautunut tähän tilaan.
Kun arviointi eteni, epäillyn sydäntä painoi tietämys siitä, että riippumatta siitä, mitä asiantuntijat löytäisivät, hänen kohtalonsa oli jo sinetöity. Yhteiskunta, joka oli kerran ylistänyt häntä, oli nyt tuominnut hänet. ”Deal with it,” hän toisti hiljaa, ikään kuin tuo lause voisi muuttaa hänen surkeaa todellisuuttaan. Muutaman päivän kuluttua, hänen mielensä yhä kamppaillessa, hän ymmärsi, ettei mikään voisi palauttaa häntä entiseen elämäänsä. Hänen tulevaisuutensa oli yhtä synkkä ja kylmä kuin sairaalan käytävät, eikä toivoa ollut näkyvissä.
Tämä tarina on fiktiivinen eikä sillä ole perustaa todellisuudessa.