**Jäätävä yksinäisyys ja haaveet hämärässä**
Kylmä tuuli puhalsi vankilan paksujen muurien yli, tuoden mukanaan muistoja menneistä päivistä. Matti istui yksin sellissään, seinät ympärillään olivat harmaat ja karut, kuin hänen omat ajatuksensa. Hän oli ollut täällä jo vuosia, ja jokainen päivä tuntui samalta kuin edellinen. Ainoat äänet, jotka rikkoivat hiljaisuuden, olivat vankilan vartijoiden askeleet ja kaukaiset huudot muista vangeista.
Matti oli nuorempana ollut täynnä unelmia. Hän oli haaveillut matkustamisesta, ystävistä ja rakkaudesta. Nyt hänen elämänsä oli kutistunut pieneen, kylmään huoneeseen, jossa ei ollut muuta kuin rautainen sänky ja pieni ikkuna, josta pääsi näkemään vain pilvistä taivasta. Hän katseli ikkunastaan, ja mielessään hän näki kuvia paikoista, joihin ei koskaan pääsisi. Vihreät niityt, kirkkaat joet ja hymyilevät ihmiset tuntuivat olevan kaukaisempia kuin koskaan.
Yksinäisyys oli kuin raskas vaate, joka painoi häntä alas. Hän yritti muistella ystäviään, mutta kasvot hämärtyivät yhä enemmän ajan myötä. Hän olisi halunnut puhua jollekin, jakaa ajatuksiaan, mutta vankilan säännöt estivät sen. Ainoat keskustelut, joita hän kävi, olivat omien ajatustensa kanssa – ne olivat yhtä tuskallisia kuin rautaketjut, jotka pitivät hänet vangittuna.
Eräänä iltana, kun hämärä laskeutui sellin ylle, Matti päätti kirjoittaa. Hän otti paperiarkin, joka oli jäänyt hänen ainoaksi aarteekseen, ja alkoi raapustaa sanoja. Kirjeet menneisyydelle, kirjeet toivolle, kirjeet vapauteen. Hän kirjoitti unelmista, joita ei ollut koskaan toteuttanut, ja toivosta, joka tuntui kuihtuvan. Jokainen sana oli kuin kyyneleitä, jotka hän ei ollut koskaan pystynyt itkemään.
Yön pimeydessä, kun kaikki muu oli hiljaa, Matti tunsi itsensä vapaaksi. Hän oli vankilassa, mutta hänen mielensä lensi kauas, paikkoihin, joissa hän oli onnellinen. Hän ajatteli, että vaikka ruumis oli vangittu, sielu voi silti haaveilla. Se oli hänen ainoa lohtunsa. Hän sulki silmänsä ja antoi ajatustensa viedä hänet pois, pois tästä jäätävästä yksinäisyydestä, kohti hämärää, jossa unelmat elivät.