**Kadonnut aarre ja ystävyyden voima**
Kylmä tuuli puhalsi vanhan vankilan rautaristikkojen läpi. Vankilan seinät olivat harmaat ja rapautuneet, ja niiden ympärillä kasvoi vain kuivia, kitukasvuisia pensaita. Vankien päivät kuluvat monotonisina, mutta jossain syvällä betoniseinien sisällä piili tarina, joka oli jäänyt unohduksiin.
Jarkko oli ollut vankilassa jo viisi vuotta. Hän oli tuomittu varkaudesta, mutta häntä vaivasi syyllisyys, joka ei liittynyt ainoastaan rikokseen. Hän oli pettänyt parhaan ystävänsä, Mikon, ja se painoi hänen mieltään joka hetki. Kerta toisensa jälkeen hän palasi siihen hetkeen, jolloin hän oli valinnut oman etunsa ystävänsä sijaan.
Eräänä iltana vankilan pihalla, tähdet tuikkivat taivaalla, Jarkko kuuli kuiskauksen. Se tuli hänen vieressään istuvalta vanhalta vangilta, joka oli tunnettu tarinoistaan. ”Onko sinulla koskaan kuullut kadonneesta aarteesta, poika?” vanha mies kysyi, katseensa kiinnittyessä Jarkon kasvoihin.
Jarkko nyökkäsi. ”Kyllä, mutta se on vain legenda.”
”Legendoissa on usein siemen totuutta”, vanha mies vastasi. ”Se aarre on täällä vankilassa, piilossa. Se voi antaa sinulle voimaa, mutta vain jos olet valmis uhraamaan jotain tärkeää.”
Jarkko ei ollut varma, mitä vanha mies tarkoitti, mutta hänen sisäinen nälkänsä heräsi. Hän alkoi kysellä muilta vangeilta aarteesta, ja pian huhuja alkoi levitä vankilan käytävillä. Aarre, joka voisi muuttaa kaiken. Mutta hän tiesi, että hänen olisi ensin kohdattava pelkonsa ja syyllisyytensä.
Päivät muuttuivat viikoiksi, ja Jarkko huomasi, että hänen ystävyytensä Mikon kanssa oli ollut tärkeämpää kuin mikään aarre. Hän alkoi suunnitella, kuinka voisi korjata sen, mitä oli rikkonut. Hän kirjoitti kirjeen Mikolle, mutta ei ollut varma, saako hän koskaan vastauksia.
Eräänä yönä, kun kuu valaisi vankilan pihamaata, Jarkko päätti etsiä aarretta. Hän tiesi, että se oli vain myytti, mutta ajatus siitä antoi hänelle voimaa. Hän kaivoi maata vankilan vanhan puun juurelta, kunnes hänen kätensä osuivat johonkin kovaan.
Hän nosti esiin vanhan, ruostuneen laatikon. Rakkaus ja ystävyys, ei rikkaita esineitä, vaan muistot menneistä ajoista. Laatikosta löytyi vanhoja valokuvia ja kirjeitä, jotka olivat olleet kadonneet vuosia. Jarkko ymmärsi, että aarre ei ollut rahaa tai tavaroita, vaan ystävyyden voima, joka oli ollut hänen sisimmässään koko ajan.
Kun Jarkko palasi vankilaan, hän tunsi, että hänen sydämensä oli keventynyt. Hän kirjoitti Mikolle uuden kirjeen, jossa hän pyysi anteeksi ja kertoi aarteestaan. Hän ymmärsi, että vaikka hän oli vankilassa, ystävyys voi silti olla vapauttava voima.
Vankilan harmaus alkoi haihtua, kun Jarkko otti ensimmäiset askeleet kohti sovintoa. Hän oppi, että aarteet voivat olla erilaisia, ja todellinen rikkaus piilee sydämissä, ei tavaroissa.